Ristiriitainen Suomi

Ajatuskin tämän asian avaamisesta blogissa nostaa hien pintaan. Olenko vain suvakki, joka pitää ”maanhanmuuttokriittisiä” vajakkeina? Ilmeisesti. Vai olenko sittenkin kokonainen ihminen, nainen, äiti, tytär ja sisko, ystävä, kaveri ja tuttava, tanhuohjaaja, työkaveri ja yrittäjä. Voiko olla, että ajattelen ihmisistä yleensä hyvää, vaikka tiedän ja näen toki pahankin.

Kun luen nettipalstoilta huokuvaa kylmyyttä ja raivoa, en voi olla ihmettelmättä missä välissä Suomi eriarvostui näin rajusti. Elänkö sittenkin sivistyneistön kuplassa, jossa ihmiset edes aavistuksen omaisesti miettivät millaisia asioita suustaan päästävät? Missä vaiheessa ihmisen elämää opitaan katsomaan asioita vain oman navan kautta (mitä minä saan, mistä minä jään paitsi) sen sijaan, että nähtäisiin kuinka yhteinen hyvinvointi lisää yhteistä hyvinvointia.

Minun Suomeni on kaunis, herkkä maa, jossa ihmiset pääsääntöisesti toivovat toisilleen hyvää. Sitä ei järkytä muutama selkeästi avohoidon tarpeessa oleva julkkis eikä sitä muuta muuksi edes kotikylän pisteliäät pirkot. Minun Suomeni tietää millaista on kasvaa väkivallan keskellä, eikä toivo sellaista kenellekään. Täällä ihminen on turvassa ja luottaa siihen, että hyvä kasvattaa hyvää.

Ja ne, jotka tätä yhteiskuntarauhaa omilla toimillaan rikkovat, voidaan minun puolestani tuomita opettelemaan kielen ja kynän hillintää sekä logiikan alkeita.