Joulukuun voima

Minulla ei ole mitään joulua vastaan, eikä se ole minulle merkityksetön aika vuodesta, mutta olen viime vuosina ollut ennemminkin joulun vastaanottaja kuin sen tekijä. Perheemme eli monta vuotta evakossa puitteissa, joihin ei tehnyt mieli jäädä pyhiä viettämään tahi kutsua ketään sekaan (ehkä kerron siitäkin joskus). Niinpä joulut ovat menneet reissaten sukulaisten luona, ja toisten kodeissa ollaan heidän jouluperinteidensä ehdoilla. Se on hauskaa ja vähän eksoottistakin. Omat joulurituaalini liittyvät apuna olemiseen ja/tai poissa tieltä pysymiseen. Samana pysyy ilo lasten ilosta. Matkaaminen siksakkia tuhansia kilometreja halki Suomen on muodostunut väliaikaiseksi perinteeksi.

Palatessamme napapiirin alapuolelle saatamme toisinaan tavata auringon. Julmettu haava horisontissa, keskellä hämärien päivien pehmeyttä! Yhtä aikaa kivulias ja ekstaattinen. Tunnen luissani muinaisämmän tai äijän, joka kaappaa helmansa, pistää soitoksi, tanssiksi, palvoo ilmestystä, koska ei muuta voi.

 

[box type=”bio”] Olen muuten aloittanut “bloggaajan urani” en joulu- vaan pääsiäiskalenterilla vuonna 1998 – vastikään eräs ystävä tituleerasi minua ensimmäiseksi tuntemakseen bloggaajaksi. Jos ja kun asioita ja käsitteitä kätevästi yhdistelee, hehe. Virallisesti blogi-nimellä ja -alustalla julkaisin ensi kertaa vuonna 2003. Saatanpa joskus kirjoittaa omakohtaisen muistelon aiheesta ja kysyä myös, milloin sinä bloggasit ensi kerran. Entä toisen?[/box]

 

Jos joulun hengestä puhutaan, no, sellaista ei ole olemassa, muuna kuin sinä, mitä me siitä teemme. On voima jota mieluusti ehdotan tähänkin yhteyteen. Yhteyteen etenkin. Se sopii kaikkiin päiviin, mutta joulukuuhun, kaikkeen sen symboliikkaan, ”vapahtajan” ja vapauden syntymään, valon kuolemaan ja syntymään se sopii jollain erityisellä resonanssilla. Sillä pimeydestä se nousee.

Se on se. Kyllä te tiedätte. Tiedättekö?

Tämä aika ei ole helppoa, ajassa eläminen koskaan, mutta tietäkää että nyt ON vaikeaa ja antakaa itsellenne anteeksi. Eletään aikoja jolloin rakenteet ja roolit murtuvat, niin kuin ihmisen rakennelmat aina tekevät; vanhat voimat ja ohjelmoinnit kuten aggressio ja väkivalta nousevat. Meitä usutetaan toistemme kimppuun, eliitti kokoaa rivinsä puolustukseen, samalla määrättömästi kahmiakseen. Materia vetää puoleensa lisää materiaa, raha rahaa, ha haa! Meidät yritetään saada pelkäämään. Taantumus huutaa: ettekö tiedä kuka minä olen, ja tiedämmehän me, hoh hoijaa, emmekö tietäisi. Niin se ohittaa nöyristelevän jonon. Mutta ei se mitään, joskus on vaan otettava väliaikaisesti pari askelta taaksepäin ettei joutuisi vaarallisten virtausten vietäväksi. On laitettava luuri hetkeksi pois, keräiltävä, säilöttävä, nautiskeltava säilykkeitä. Kehräiltävä lankaa. Polteltava kynttilöitä, syötävä taateleita ja levättävä leveällä perseellä kuin vuoren Ämmä. Hiljainen kuusi, kultaa ympärillään. Mmmmmm. Samalla muutos, tai jopa käänne on jo alkanut. (Muutos on aina ollut käynnissä; elämän syvin luonto). Maa järähtelee. Ämmä hymyilee.

Se voima, tunnen sen nytkin, ei ole fantasiaa, vaikka niin tietämättömät väittävätkin.

Se on väkevämpi voima kuin viha, kauna, pelko. Ai miten niin? Olen kokeillut kaikkia, joten tiedän kokemuksesta; ne heikentävät minua, aterioivat minusta. Olen kokeillut mukavan kuuloisia uskoa ja toivoakin, mutta heikkoja, heikentäviä nekin. Ainakin minulle.

Suurin on se, jonka nimen jätän sanomatta, joka syntyy pimeästä valoon, jos hyvin käy, virtaa juuri nyt lävitsesi. Voimallista joulunaikaa.