Arvoitus perjantaiksi eli kuinka joulu tuli jo.

12375975_10154028696739156_7766584002177602543_n

 

Minulla ei ole ollut tapana toivoa joululahjoja enää vuosiin. Aikuisella, työssäkäyvällä ihmisellä on pruukannut olla ihan yllinkyllin kaikkea ja olen aktiivisesti pyrkinyt vähentämään turhaa roinaa omissa nurkissani. Tavara kun ei ole minua onnelliseksi tehnyt, vaan tarkoittanut lähinnä enemmän paikkoja, joihin pölykoirat voivat piiloutua.

Tänä vuonna tammikuussa yltäkylläisyys kuitenkin vaihtui tahdostani riippumattomaan vyön kiristämiseen ja nuukailuun. Sain nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni kenkää. Olkoonkin, etten nauttinut työstäni vähääkään ja vihasin yli kaiken jokapäiväistä pendelöintiä Espooseen, oli irtisanominen melko kitkerä ruokalaji nautittavaksi. Kun on tottunut siihen, että pankkitilillä majailee jatkuvasti nelinumeroinen luku ja että kaupasta voi ostaa oikeastaan mitä mieleen juolahtaa tai vaikkei ostaisikaan, niin tietää kuitenkin, että halutessaan niin voi tehdä, on parin tonnin lovi kuukausituloihin melkoinen hevoskuuri asuntovelalliselle ja perheelliselle ihmiselle.

Pankki oli onneksi armollinen ja antoi vuoden maksuvapaata lainanlyhennykseen. Muksun harrastusmaksut oli ennätetty hoitaa, kuten myös kaikki muut suuret vuosittaiset menoerät vakuutusmaksuja myöten. Miehellä oli edelleen kohtuullisesti palkattu pesti ja taivaankappaleet osuivat työkkärin ja Kelan virkailijoiden kanssa just jetsulleen ja sain kuin sainkin työttömyyspäivärahaa siitäkin huolimatta, että minulla on minimaalisen pieni sivutoiminen yritys, jota olen pyörittänyt puhtaasti harrastuksena, joka maksaa itse itsensä ja tuottaa satunnaisesti karkkirahaa. Ansiosidonnaisesta oli turha silti haaveilla, koska en ole vuosiin kuulunut enää ammattiliittoon tai työttömyyskassaan; minulla on aina ollut töitä ja olen aina löytänyt uuden ja kivamman sormia napsauttamalla, jos olen sellaisen perään haikaillut.

Aloitin työnhaun toiveikkaana ja käytin uskollisesti jokikinen arkipäivä vähintään kuusi tuntia työpaikkailmoitusten tutkimiseen ja hakemusten laatimiseen. Sain satunnaisesti kutsuja työhaastatteluihin, joihin menin asiallisesti pukeutuneena ja hyvin valmistautuneena, kuten ne kymmenet ja sadat muutkin, jotka samoja avoimia paikkoja olivat hakeneet. En vain tullut valituksi yhteenkään.

Juhannukseen mennessä olin tehnyt yli kaksisataa hakemusta.

Heinäkuussa en edes yrittänyt. Lomailin, koska rekrytoijatkin lomailivat, eikä mitään ollut tarjolla.

Elokuussa aloitin hakemusrumban uudelleen.

Syyskuussa eräs suomalainen perheyritys, johon olin vuosien mittaan yrittänyt useampaan otteeseen ujuttautua töihin, haki assistenttia after sales -yksikköönsä. Laitoin hakemuksen. Minua ei kutsuttu edes haastatteluun. Sain geneerisen ”valitettavasti valintamme ei kohdistunut tällä kertaa sinuun” -sähköpostin, vaikka täytin täydellisesti haun kaikki ehdot SAP-osaamista ja horeca-sektorin tuntemusta myöten.

Alkoi vituttaa.

Lokakuussa pääsin jo yhdessä rekrytointiprosessissa niin pitkälle, että jäljellä olin hakijoista vain minä ja eräs toinen. Se toinen sai paikan.

Itketti.

Pari viikkoa sitten laskin, että olin tehnyt kymmenen kuukauden aikana yli 400 hakemusta ja saanut pakit yhtä monta kertaa. Tai no, jos rehellisiä ollaan, kolme neljäsosaa yrityksistä ei koskaan edes kuitannut hakemuksiani vastaanotetuksi, vaan palkitsi täydellisellä hiljaisuudella ja täytti vakanssit mitä ilmeisemmin jollakulla toisella. Vitsailin joululahjatoivetta tiedustelevalle aviomiehelle, että kuukausipalkka olisi aika kova juttu. Vitsini ei naurattanut.

Reilu viikko sitten tiistaina puhelin soi. Se suomalainen perheyritys, johon olin syyskuussa hakenut, tarvitsi vielä yhtä työntekijää. Olivat kaivaneet jostain arkistosta hakemukseni sen jälkeen, kun firmassa työskentelevä entinen kollegani oli vinkannut minusta esimiehelleen. Pyysivät haastatteluun. Kävin saman viikon perjantaina kertomassa itsestäni ja osaamisestani. Lupasivat soitella tämän viikon alussa, mutta soittivatkin jo pari tuntia haastattelun jälkeen ja pyysivät käymään vielä uudelleen, koska osaston päällikkökin halusi jututtaa minua. Päällikön puheilla kävin eilen. Juotiin kahvia ja juteltiin SAPista.

Matkalla kotiin muistin, että tänään olisi minun vuoroni kirjoittaa joulukalenteriin. Mielessä ei ollut oikeastaan mitään painokelpoista, koska olin varma, että luvassa olisi vain viikonlopun yli kestävä vittumainen odotus ja tyly ilmoitus heti maanantaina, että tehtävään on valittu joku muu. Tulisi paskamainen joulu ja vielä paskamaisempi vuodenvaihde ja minä pääsisin pitkäaikaistyöttömien iloiseen tilastoon; numeroksi johonkin kuraiseen exceliin ja prosenttiluvuksi johonkin ikävään uutiseen työmarkkinatilanteesta. Ei oikein soveliasta materiaalia minkään blogin joulukalenteriluukkuun.

Olin juuri saanut autoni parkkiin kotipihassa, kun puhelin soi.

Sain sen työpaikan.

Joulu. Se peijakas tulikin viikon etuajassa.

(Jos joku teistä ihmettelee kuvituskuvaa, niin tiedoksi, että se on uuden työpaikkani ulkoseinä kuvattuna viimeviikkoisen työhaastatteluni jälkeen. Sille, joka arvaa mistä firmasta on kyse, tarjoan kahvit.)