Kinkku – Joulupöydän eettisesti kestämätön kunkku

10408053_10153209096494156_4972955442827201106_n
Lyyli.

 

Se puhuttaa joka vuosi.

Kinkku, nimittäin.

Herättyäni ajattelemaan joulu- ja muitakin syömisiäni muutamia vuosia sitten, en ole enää tohtinut ostaa tehotuotettua possua joulupöytään. Tai muutenkaan. En koe olevani mikään arkipäivän ruokaelitisti, mutta olen pyrkinyt säätämään ruumiillisen polttoaineeni kulutusta niin ilmastollisesti kuin eettisestikin kestävämmälle pohjalle ryhtymättä kuitenkaan vegaaniksi, sillä satun pitämään lihasta hyvin paljon.

Eettinen joulukinkku ja liha ylipäätään on kuitenkin ollut melko haasteellinen rasti. Eläimen joutuu joka tapauksessa teurastamaan, jos sen mielii syödä. Luomumerkintä ei takaa eläimelle täysipainoista, lajityypillistä elämää. Tehotuotanto on ihan silkkaa kidutusta ja murhaa.

Reilut puolitoista vuotta sitten bongasin Facebookista tuottajan, joka toimitti aidosti vapaan kanan munia melkein kotiovelle. Vaihdoin markettimunat siltä istumalta freerangemuniin, enkä ole sen koommin kananmunia muuta kautta hankkinut. Hieman myöhemmin samainen tuottaja lanseerasi vapaana kasvaneen possun. Olin huomannut saavani possunlihasta iho-oireita, joten emmin hetken viitsinkö puolikasta sikaa ryhtyä pakastimeen hankkimaan, mutta ajattelin kuitenkin kokeilla; tuotteen lupaus oli, että töpselikärsä saisi elää onnellisen kesän ja syksyn vapaana sikalan tehotuotanto-olosuhteista, tonkia laidunta ja syödä mallasmäskiä ja muita herkkuja iänikuisten rehupellettien sijaan. Pekoni on tunnetusti hyvää, joten näppylöiden uhallakin ilmoitin halukkuuteni ryhtyä puolikkaan sian omistajaksi.

Ja millaisen possun sainkaan! Kesän ja syksyn aikana tuli possua käytyä katsomassa ja rapsuttelemassa useampaan otteeseen. Veimme tuoreita omenoita ja porkkanoita mennessämme, ihmettelimme laitumen mudassa kierivien röhkiäisten puuhasteluja ja seurasimme sitä korviahuumaavaa hulinaa ja kaaosta, mitä kolmenkymmenen nasun ruokinta laumassa aiheutti. Jokainen sika oli tuhdissa kunnossa; yhtään häntää ei oltu purtu poikki, eikä yksikään eläin kyhjöttänyt apaattisena ahtaassa karsinassa kymmenen muun samanmoisen kanssa. Karsinoita kun ei ollut; oli vain suuri, suojainen ja pehkuilla täytetty katos ja laaja laiduntarha, jossa possut saivat puuhastella aivan kuten mielivät.

Joulukuun alussa tyttäreni Lyyliksi ristimä possu teurastettiin ja haimme kotiin paloitellun ruhonpuolikkaan. Possulla oli kolme kertaa paksumpi rasvakerros, kuin tehotuotetulla ja sen liha oli monin verroin maukkaampaa, kuin yhdenkään kaupasta hankitun possun liha. Enkä täydelliseksi yllätyksekseni saanut lihan syömistä seuraavina päivinä kipeitä näppylöitä ympäri kehoa.

Tänä vuonna hankin kokonaisen sian. Kinkut ja kyljykset myin eteenpäin veljelleni ja vanhemmilleni, mutta possumme Toffeeahmatti, jonka tyttäremme jälleen nimesi, tulee joka tapauksessa kruunaamaan muuten kasvispitoisen joulupöytämme. Se eli yhtä antoisan elämän kuin edeltäjänsä; villinä ja vapaana sisariensa ja veljiensä kanssa sikaillen ja herkkuja syöden. Sen ei tarvinnut nousta rekan kyytiin viimeiselle matkalle, eikä se saanut sähköpiiskaa teurastamossa, sillä se teurastettiin tilalla, jossa se kasvoi. Sitä hoivattiin ja lellittiin herkuilla. Rapsutettiin. Sen olemassaolo tunnustettiin ja sitä kohdeltiin kunnioittavasti.

Ymmärrän tavallaan myös ihmisiä, jotka eivät voisi kuvitellakaan syövänsä eläintä, jota ovat katsoneet silmiin. Minä en voi enää kuvitellakaan syöväni eläintä, jota en olisi katsonut silmiin. Koen, että on minun velvollisuuteni lihansyöjänä tunnustaa eläimen arvo ja olemassaolo ja nähdä sen kasvavan porsaasta aikuiseksi. Opettaa lapselleni, että liha ei kasva kaupan kylmäaltaassa.

Ja kantaa moraalinen vastuuni sen tappamisesta käyttämällä se kärsästä saparoon hukkaamatta mitään.

Myös jouluna.

Etenkin jouluna.