Puheen ja tekojen yhteys

Joulun pyhien lähestyessä, rauhan laskeutuessa vihapuhe ihmetyttää entistä enemmän; miten siihen suhtautua ja miten voisimme jatkosa välttää sen pahimmat seuraukset. Täytyy olla äärimmäisen käytännöllinen, ja, no, käytäntö on opettanut ettei auta, että vihaajalle selittää järkevästi ja tutkimuksiin vedoten, miksi ja miten hän on väärässä.

Mutta me olemme älykäs laji! Me voimme kehittyä! Voimme tutkia historiaa ja oppia! Minä tiedän ja tunnen ihmisessä olevan hurjan kapasiteetin yhä suurempaan rakkauteen ja oikeudenmukaisuuteen. Ja… siitä huolimatta, tai ehkä just siksi, näköä haittaa tää jatkuva naamapalmu.

New York State Universityn professori Sara Lipton kirjottaa New York Timesissa vihapuheen pitkästä historiasta, ja siitä miten se on kautta aikojen johtanut väkivaltaan. Vaikka tiettyjen ihmisryhmien vihaajat ja leimaajat itse kiistävät olevansa millään tavalla vastuussa väkivaltaisista teoista, näillä kahdella on aina ollut tiivis yhteys.

Siis: ei vihaisella puheella ylipäänsä. Ei suuttumisella, ei omien tai toisten oikeuksien kiivaallakaan puolustamisella. Vaan tiettyä kansanryhmää vastaan kohdistuvalla vihapuheella. Sillä puheella, jonka pieni ryhmä kiihottajia nyt yrittää ujuttaa sananvapauden piiriin.

Kansanryhmiä vastaan kohdistuvaa vihapuhetta levitetään tätä nykyä, ilmeisesti pienehkön mutta toimeliaan joukkion toimesta, niin laajalle ja niin pieniksi palasiksi ympäri internetin ihmemaata, että viranomaiset eivät oikein voi ja jaksa tai viitsi puuttua siihen. Nehän ovat kahjoja, yksittäistapauksia.

Ja kappas, polttopulloja lentelee, taas yksittäistapauksia.

Yksi yhteinen piirre monille juutalaisvainoille (joita aiemmin mainittu Lipton on tutkinut) oli se että puheita pitäneet kiihottajat vetäytyivät vastuusta, kun terroritekoja tapahtui. Tekijät kuitattiin yksittäisiksi hulluiksi myös viranomaisten taholta ja hirvittävät teot kyllä tuomittiin vääriksi, mutta jotenkin olkia kohautellen. Homma oli valmisteltu sanoin, teko yllätti, mutta ei sen kohde.

Tässä on jokin katkos, eikö? Tekijä on hullu, ja kiihottaja ei tarkoittanut? Vastuuta ei siis ole oikeastaan kenelläkään?

Sanat, nuo säilämme, vaikuttavat myös väkivaltatekojen jälkeen siihen, miten me hahmotamme vastuun.

Polttopulloiskuista pitäisi tietysti puhua yleisesti murhayrityksinä. Miksi me puhumme pulloista? Ovatko pullot tehneet jotain? Vähän iskeneet ja flirttailleet kenties? Ovatko ne vähän kuin ne autot, joiden alle jalankulkijat aina onnistuvat jäämään suojatielläkin? Kenties jotkut tekijät eivät aivan ymmärrä tekonsa karmeutta, mutta siinä eivät ainakaan auta puheet lentävistä pulloista. Murhayrityshän se on jos yritetään ihmisiä täynnä oleva talo polttaa. Tekijä yritti murhata miehiä, naisia ja lapsia. Eikö? Eivätkö oikeat sanat ohjaisi ihmisiä näkemään todellisuuden? Kenties myös jonkun, edes yhden ”polttopulloiskua” suunnittelevan, ne voisivat havahduttaa.

On siis aika jokaisen puheella kiihottajan ja sen puheen kuuntelijan nähdä ja tunnustaa sanojen ja tekojen todellinen yhteys, ja tuntea vastuunsa. Joku kahjo tai turhautunut jossain kuuntelee! Kaikkien taas täytyy tuntea vastuunsa puuttua jo puheeseen ja puhua tapahtumista niiden oikeilla nimillä. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen on tunnistettava vähemmästä, ja aiemmin, ja tunnustettava, että se EI kuulu sananvapauden piirin, ja toimittava sen mukaisesti.

Puhutaan vihapuheesta. Mitä olisi rauhapuhe? Rauhanpuhe.

Myönnetään, en ole vielä aivan tyhjentävästi onnistunut purkamaan ongelmaa joulun pyhiksi. Mutta tänään istuin pääkaupungin äärimmilleen ahdetussa raitiovaunussa nro 9 (kuulemma viharatikka). Porukka istui ja seisoi huojuvassa kajuutassa vatsat sisässä, reput, kassit etuhampaissa kiinni ja monia hymyilytti, joitakin nauratti, eikä kukaan huudellut saati koulinut toista paketin kulmalla. Meitä oli luultavasti ainakin 15 eri kansallisuutta, meidät kuumapäiset suomalaiset mukaan lukien. Se voi onnistua.

Artikkelikuva Anu Välitalo: Communion?