Miten meni noin niinku omasta mielestä, Teri Niitti?

#decency
#decency

 

Hei, Teri Niitti.

Kirjoitan sinulle nyt ensimmäistä ja toivottavasti myös viimeistä kertaa. Et tunne minua sen enempää kuin minä tunnen sinua, joten aloitan esittäytymällä.

Minun nimeni on Kati. Olen ihan viittä vaille 37-vuotias nainen. Työkseni käskytän saksalaisvalmisteista toiminnanohjausjärjestelmää ja tekemällä näin palvelen suurta joukkoa vaativia asiakkaita. En ymmärrä muodista ja stailaamisesta ns. paskaakaan, mutta pyrin kyllä pukeutumaan joka päivä. Suosin arkipukeutumisessani pääasiassa Marimekkoa, koska tahdon että habitukseni kuvastaa luonnettani ja vaadin asukokonaisuuksiltani myös tiettyä peittävyyttä, koska sellainen on tällaiselle keski-ikäiselle toimistotantalle soveliasta. Juhlapukeutumiseni on sitä hieman hintavampaa Marimekkoa, koska let’s face it, olen peruslaiska ja vihaan shoppailua. Marimekon tehtaanmyymälästä löydän kutakuinkin kaiken, paitsi kalsarit. Lisäksi uskottelen itselleni, että tuen vaateostoillani kuoleman kielissä korahtelevaa kotimaista osaamista ja tekstiili- ja muotiteollisuutta.

Olen työni ulkopuolella ensisijaisesti äiti ja toissijaisesti vaimo.

Vaimona olen keskikastia; rintava, reitevä ja persevä ja ihan liikaa nalkuttava. Ei siitä sen enempää.

Äitinä olenkin sitten melko kova luu. Olen pitänyt lapsestani parasta mahdollista huolta heti raskauden ensipäivistä saakka. Se on ollut varsin vittumainen rasti. Lapseni on minulle rakas ja toivottu, vaikka ilmoittikin tulostaan yllättäen ja pyytämättä. Olin vähällä kuolla raskauskomplikaatioihin. Synnytin virheasennossa olevan vauvan alateitse ilman kivunlievitystä, koska sairaalan päivystävä keltanokka-anestesiologi ei onnistunut survomaan epiduraalipuudutukseen tarkoitettua seivästä selkänikamieni väliin kovasta yrityksestä huolimatta. Synnytyksen jälkeen alakertaani ommeltiin kolmisenkymmentä tikkiä, koska se homma nyt vaan ei mennyt kuten Stromsössä. Synnytin elokuussa 2009 ja istuminen onnistui ilman itkua jo seuraavan vuoden helmikuussa.

Vaikka suurinpiirtein kaikki mahdollinen oli raskaudessa ja synnytyksessä mennytkin päin helvettiä, niin löytyi yksi asia, jossa onnistuin yli odotusten.

Nimittäin imetys.

Olen persjalkainen savolainen, jolla on hyvin huomattavat maitorauhaset. Ja tiedätkö, Teri, mitä? Minä en pelännyt niitä käyttää. Vauvani oli pieni ja hentoinen ja pelkästään vasen daisarini oli maidosta turpeana kaksi kertaa suurempi kuin hänen päänsä. Nännipihalleni olisi voinut parkkeerata pienen perheauton. Oikea rinta oli aavistuksen verran pienempi, mutta sitäkin hurjempi meijeri; paitani oli tarmokkaista tulppausyrityksistä huolimatta märkä napaan saakka vielä toukokuussa 2010.

Täysimetin vauvaani seitsemän kuukautta. Olisin tahtonut luovuttaa maitoa äidinmaitokeskukselle, mutta koska vaginani oli kuin Husqvarnalla ajeltu ja jouduin siksi napsimaan kipulääkettä, ei maitoni viralliseen luovutukseen kelvannut. Lähipiirissäni oli kuitenkin tuore äiti, joka ei omaa vauvaansa pystynyt imettämään ja niinpä tulin tuottamallani maidolla ravinneeksi toisenkin imeväisen, olkoonkin, ettei se toukka koskaan päässyt nauttimaan annostaan ns. tissilämpimänä ja tuoreeltaan, vaan joutui tyytymään pakastettuun ja lämmitettyyn eritteeseen.

Yhteensä imetin yhdeksäntoista kuukautta. Siis vuoden ja seitsemän kuukautta. En niinkään siksi, että olisin nimenomaisesti halunnut imettää, vaan siksi, että jostain kumman syystä maitoa vaan herui niin maan helvetisti. Länsimainen lääketiedekään ei pystynyt sitä tulvaa patoamaan. Usko pois, yritettiin kyllä.

En imettänyt koskaan julkisesti. Mieli olisi tehnyt, koska elämä olisi ollut niin paljon helpompaa, jos kitisevän imeväisen suun olisi voinut nännillä tukkia, sen sijaan että maitoa lypsettiin kotioloissa ja kuljeteltiin tuttipullossa, mikroaaltouunia metsästellen, mukana pitkin maita ja mantuja.

Miksikö en julki-imettänyt?

Koska sinun kaltaisiasi tyyppejä oli, ja on edelleen, maailma tulvillaan. Teitä mahtuu viisitoista tusinaan ja te olette onnistuneet ajamaan naisvihamielistä agendaanne niin kauan ja niin hartaasti, että jopa minä olin ensisynnyttäjänä niellyt ilkeämielisen propagandanne koukun, kohon ja puoli kelaa siimaa ja kuvittelin, että se olisi jotenkin väärin ja loukkaavaa, jos eläisin sen biologisen normin mukaisesti, joka minun vartalolleni on evoluution myötävaikutuksella kehittynyt. Hemmetti, julistin sitä propagandaa itsekin!

Rintani ovat saaneet teinivuosistani saakka ylen määrin kehuja niin miehiltä, kuin naisiltakin. Niitä on tuijotettu tunkeilevasti, katseltu ihailevasti, silitelty, puristeltu, nuoltu ja imetty muidenkin, kuin vain lapseni toimesta. Olen käyttänyt niitä hyvänä päivänä häikäilemättömästi hyväkseni ja piilottanut maailmalta huonona. Ne ovat tuottaneet paljon iloa minulle itselleni ja huomattavan paljon iloa muille, vaikka niiden tosiasiallinen tehtävä on tuottaa ravintoa jälkeläisilleni. Minun rintani, tai kenenkään toisenkaan rinnat eivät ole ensisijaisesti mikään saatanan viihdekeskus tai markkinointikikka sen enempää kuin auto on sielun jatke, tai Gaggenaun keittiö lifestyleä. Auton perimmäinen tarkoitus on siirtää ihmisiä ja tavaroita paikasta A paikkaan B ja keittiön perimmäinen tarkoitus on ruuan valmistus.

Ja rintojen perimmäinen tarkoitus on tuottaa ravintoa vastasyntyneelle; ei stimuloida, provosoida, markkinoida tai herättää muutenkaan mitään tuntemuksia muille, kuin kantajalleen.

Kun sinä otat kansallisen lentoyhtiömme fiinissä bizniz-luokassa valokuvan lastaan imettävästä nuoresta äidistä ja kauhistelet sitä sosiaalisessa mediassa, et tee pelkästään itsestäsi tolkutonta pelleä, vaan kuset ihan jokaisen synnyttäneen ja lastaan imettäneen naisen päälle. Oman äitisi päälle. Minun äitini päälle. Minun päälleni. Voit toki pyytää torspoiluasi puolivillaisesti anteeksi sen jälkeen, kun olet saanut verta janoavan akkalauman niskaasi, muttet saa tehtyä tekemättömäksi yhdellä tweetillä tai Facebook-statuksella.

Et saa tehtyä tekemättömäksi, ymmärrätkö?

Ja miksi sinun pitäisikään saada? Sinä tiesit, että julkaisemalla tirkistelykuvan saateteksteineen Instagramissa tuhansille seuraajillesi, helvetti pääsee irti, koska nyt eletään vuotta 2016 ja tämä, toden totta, on Sparta. Perseilystä jäävät kiinni tuntemattomat Lippis-Turot ja etenkin vähän tunnetummat stylistit, joiden naamalta ei mediaa seuraava voi välttyä. Ja Internet ei unohda. Ikinä. Trust me, I know this shit. Olen häärännyt verkon sisällöntuotannon parissa vuodesta 2003 ja vaikken ole mitään järin raflaavaa näppäimistöltäni päästänytkään enää vuosiin, niin niin vain edelleen törmään kuukausittain siihen Katiin, joka olin vuosikymmen sitten. Minun ristinäni tulee ikuisesti olemaan nimimerkki Turisti ja sinun ristinäsi Googlen hakutulokset ja sosiaalisen median hashtagit, joilla näkyviin nousee vähemmän ydinosaamiseesi liittyvää materiaalia. Minut muistetaan myrkkyä sylkevänä alteregonani ja sinut julkkiksena, joka haukkasi tahtomattaan D-kuppia. Se on sellaista, eikä sille mitään voi.

Netti on paikka, jossa tyhmyydestä sakotetaan ankarimman mukaan.

Ei siksi, että se olisi kohtuullista, vaan siksi, että täällä ne hienovaraiset hierarkiat ja auktoriteetit, jotka meidän todellista olemassaoloamme määrittävät ja käyttäytymistämme ohjaavat, eivät sellaisinaan päde. Seiskan toimitus kohtelee sinuakin silkkihansikkain verrattuna Korhosen Jessicaan Tampereen Hervannasta tai Miettisen Tapsaan Peräseinäjoelta. Ikävää, jos tämä tuli sinulle yllätyksenä. Minua se ei vanhana nettikettuna yllätä. Olisin yllättynyt, jos et olisi saanut kimppuusi tissikuvilla pommittavia äitejä ja asiatonta kuraa suoltavia ja henkilöön meneviä homofoobikkoja. Jälkimmäisen jengin tosin toivotan bi-seksuaalina oikein viihtyisälle matkalle kivuliaimpaan helvettiin, mutta täytyy myöntää, että saatoin hashtagata sinut ja firmasi imetyskuvaani, koska virtuaalivirtsasit minunkin päälleni.

Ei muistella pahalla.

 

Ystävällisin terveisin,

Kati

 

PS. Kiitos muuten, kun nostit imetysasian jälleen tapetille ohi maahanmuuttokritiikin ja hallituksen kriisitietoisuuspropagandan. Saat pöllöilysi anteeksi, koska siitä näyttää seuranneen runsaasti imettäjien emansipoitumista ja julki-imettämisen normalisointia. Koska olen niin hemmetin reilu, voin neuloa sinulle käsinvärjätystä silkistä tyylikkään huivin, jonka voit tarpeen tullen joko sitoa suojaamaan herkkiä silmiäsi tunkeilevilta nisiltä, tai lahjoittaa valitsemallesi nisäkkäälle imetyshetkeä sulostuttamaan. Ota rohkeasti yhteyttä ammatfi ( at ) gmail.com!