Läski – rasvainen monologi lihavuudesta

Kävin eilen katsomassa tänään ensi-iltansa saavan LÄSKI – monologinäytelmän ennakon Teatteri takomolla.

Kuva: Hilla Kurki
Kuva: Hilla Kurki

Käsikirjoittaja ja näyttelijä Raisa Omaheimo on ystävä, jonka kanssa olemme jakaneet elämää kaunistelematta. Silti tämä näytelmä sai minut monintavoin tolaltani.

En edes tiedä, mistä alkaa tämän kaiken purkaminen. Siitäkö, että näyttämöllä seisoi ylipainoinen nainen alasti, henkisesti ja fyysisesti, ja puhui asioista, joiden kohtaamista meistä moni välttelee?  Siitäkö, kuinka loukkaavaa on olla liian läski Sokokselle, koska koko tavaratalon housukoko loppuKuva: Kari Hakliu 48:aan? Vai siitä kohtauksesta, jossa kaunis, seksikäs ja ihana nainen kylpypyyhkeessä hymyilee ja silittelee itseään eroottisesti kertoen nöyryytyksistä, joita lihavuus eteen tuo? Vai siitä sydämen pohjasta kumpuavasta röhönaurustani, joka pirskahteli ulos monissa epäsopivissa paikoissa? Saako sille edes nauraa, että LÄSKI on liian läski urheiluvaatteisiin? Että pitää olla kiitollinen, jos känniääliö puristelee tallinanlaivan jonossa persettä? Saako lihavuudesta ylipäätään tehdää pilkkaa – edes silloin kun kyse on omasta elämästä? Saako lihavuuteen kohdistetuista alentavista oletuksista olla vihainen? Saako lihava rakastaa häpeilemättä niin itseään kuin toista?

Ja saako silloin itkeä, kun nainen muistelee äitinsä suhdetta omaan kehoonsa? Kun katsotaan kuvia lasten päiväkirjamerkinnöistä, joissa paino näyttelee suurta osaa? Saako itkeä, kun nainen kietoo itsensä kuplamuoviin? Kun musta joutsen tanssii balettia ja on henkeäsalpaavan kaunis? Saako itkeä itseään, ja sitä toista, ja meitä kaikkia naisia?

Päivällä, ennen esitystä, laitoin Raisalle linkin uutisjuttuun (donotlink-linkki), jossa Temptation Islandjulkkis totesi näin:

Kun ihminen on lihonut suhteen aikana, hän ei kaipaa enää samalla tavalla kosketusta. Uskon, että sillä on suuri vaikutus seksuaalisiin haluihin. Ylipainoinen ihminen ei ole sinut kroppansa kanssa ja vaikka olisi, niin ei koe olevansa samalla tavalla viehättävä kuin ennen.

Kuva: Kari Hakli
Kuva: Kari Hakli

Tämä on vain yksi kommentti satojen samantyyppisten joukossa. Silti niin tyypillinen tässä ajassa. Lihavuus on mittari, joka monien kirjoissa oikeuttaa tekemään oletuksia. Lihava on aina vähän tyhmä, ja vähän säälittävä, eikä oikeastaan ihan täysivaltainen ihminenkään. Lihavat eivät puhu, heistä puhutaan. Heille markkinoidaan häpeää ja laihdutustuotteita. Sankari on se, joka selättää ”vammansa” ja laihtuu – ja tärkeää on korostaa sitä, ettei ilman laihuutta ole olemassa todellista rakkautta, iloa, seksikkyyttä, todellista ihmisyyttä, naiseutta.

Tämä näytelmä ylittää sovinnaisuuksien rajoja tavalla, jollaista en itse ennen ole nähnyt. Samaan aikaan näytelmä on kaikessa rehellisessä rujoudessaan niin kaunis ja voimaannuttava, etten voi kuin haukkoa henkeäni. Vain yhden kerran käänsin silmäni pois näyttämöltä – lavalla tapahtui juuri jotain sellaista joka osui oman häpeäni kipeimpään kohtaan. En kestänyt katsoa peilikuvaani. Muutoin tuijotin herkeämättä. Näytöksen jälkeen kapsahdin Raisan kaulaan nyyhkyttäen. Monesti on kyllä elämässä tullut koettua myötähäpeää, mutta tämä myötäylpeys on mulle uutta ja liikuttavan järisyttävää.

Jumalauta mikä teos. Menkää ja katsokaa. Ensi-ilta myytiin täyteen, mutta muutoin näytöksissä on vielä lippuja jäljellä. Näytöksiä 6.2 asti  LÄSKI – rasvainen monologi lihavuudesta Takomon sivuilta.