Maaseudun ankea Tulevaisuus

mauttomuuden huippu

 

Tekee mieli taas kirkua.

En nähtävästi milloinkaan pääse kirjoittamaan kepeän humoristista postausta jostain viikonloppuun soveltuvasta, hermoratoja hellivästä aiheesta. Jos ei suonsilmäkkeestä nouse matalaotsainen trolli salakuvamaan imettävää naista tai kertomaan toiselle naiselle, että tämän olisi työhistoriansa huomioonottaen parempi pitää suuta soukemmalla, niin sitten joku lietelannan ja teräketjuöljyn tuoksuinen kädellinen keksii kyllä potkaista päähän koko joukkoa suomalaisia, ahdingossa eläviä perheellisiä.

Tämän päivän raivohalvauksen ainekset tarjoili jo heti aamutuimaan Maaseudun Tulevaisuus. Residentti pilapiirtäjä, entinen agrologi ja itseään kasvantavääräksi savolaiseksi tituleeraava Ilkka Toivanen oli ihan omin kourinensa rustannut yllä olevan pilakuvan. Ei muuten kirvoittanut mehevää naurua yksitoista kuukautta työttömyydestä ”nauttineelta”, kunnallisen päivähoidon kanssa moraalista kädenvääntöä käyneeltä perheenäidiltä tämä aivopieru.

 

”Ansiosidonnaisperhe täällä tarvitsee subjektiivista päivähoitoa Tallinnan viinanhakureissun ajaksi.”

 

Anteeksi mitä, Ilkka Toivanen?

Ihanko itse keksit, että ansiosidonnaisella tai Kelan työttömyyspäivärahalla kituuttavat perheet noin niin kuin lähtökohtaisesti ovat subjektiivisen päivähoito-oikeuden kannattajia päästäkseen hakemaan halpaa kuperkeikkalimsaa etelänaapurista? Helpottiko, kun sait vihdoin puristettua ulos tuon mieltäsi riivanneen tuhnun? Tuliko parempi mieli?

Arvaapa mitä, Ilkka. Minulla meni tämä nyt vähän tunteisiin. Tai oikeastaan aika paljon. Tiedätkö miksi?

No minäpä kerron.

Olin viime vuonna työttömänä noin yksitoista kuukautta. Hain päivätöikseni palkkatöitä, koska olin ymmärtänyt, että niin työttömän kuuluu tehdä. Laadin yhteensä 431 työhakemusta. Kituutin vitullisen pienellä työttömyyspäivärahalla ja kyllä! Kävin pariin otteeseen jopa Tallinnassa, koska satun asumaan alle tunnin matkan päässä Helsingin Länsisatamasta ja halvimmillaan Tallinnaan pääsee sieltä alle kympillä. Ostin toiselta matkalta viskipullon; veljelleni. Muutoin vietin aikani reissuillani lähinnä valokuvaten ja nauttien ihan selvin päin siitä pikkiriikkisestä tauosta, johon minulla oli mielestäni sillä hetkellä a) varaa ja b) oikeus, sillä vaikka olinkin työtön, ei minua oltu TE-keskuksen tai Kelan viranhaltijoiden toimesta kielletty niin tekemästä. En ollut saanut työttömäksi ilmoittauduttuani tiedoksiantoa ihmisoikeuksieni ja vapaan liikkuvuuteni ja valinnanvapauteni perumisesta tai käskyä pysytellä neljän seinän sisällä.

Ja voi kyllä! Olin niin jumalattoman röyhkeä, että päätin pitää kiinni myös subjektiivisen päivähoito-oikeuden minulle suomasta vapaudesta laittaa jälkikasvuni arkisin päiväkotiin! Arvaapa miksi?

Sen vuoksi, että mikäli kohdallani olisi toteutunut se tragedia, joka on kohdannut aivan liian montaa suomalaista miestä ja naista ja olisinkin epäonnistunut pyrkimyksissäni työllistyä, tahdoin taata lapselleni mahdollisuuden niin sanottuun normaaliin arkeen. Rutiineihin. Laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Ystäviin, ikätovereihin ja muihinkin aikuisiin, kuin vain niska limassa ylitöitä yötä päivää paiskineeseen isäänsä ja äitiin, joka alkoi syysiltojen pimetessä pikkuhiljaa väsymään ja masentumaan, kun ei voittanutkaan niitä liki neljännesmiljoonaa muuta, samaan nälkäpeliin osallistunutta ja saanut napattua itselleen sitä lottovoittoa, joka kuukausipalkkana paremmin tunnetaan.

Jotenkin minusta tuntuu, Ilkka, että joko sinulla ei itselläsi ole koskaan kakaroita ollut, tai sitten et ole niiden kanssa paljon aikaa viettänyt, kun tunnut olevan niin autuaan kuutamolla siitä, mitä lapset vaativat. Jos faija painaa pitkää päivää duunissa ja mutsi hakkaa kokon päivän kynnet verillä sähköisiä työhakemuksia, niin siinä ei ihan oikeasti ehdi hirveästi pilttiään paapoa. Saattaa tulla unelmiaan seuranneelle maatalousneuvojalle tulla yllätyksenä, mutta työhakemuksiakaan ei enää nykyään kirjoiteta käsin ruutupaperille ja viedä tuoraan työnjohtajalle, vaan rekrytointiprosessi tapahtuu 100% verkossa ja kun hakijoita jokaiseen avoimeen pestiin on satoja, ei geneerisellä diipadaapalla saa kutsua edes haastatteluun. Jokainen e-kaavake on täyteltävä alusta loppuun aina uudestaan ja uudestaan ja jokaiseen haettavaan paikkaan on kirjoitettava räätälöity saatekirje, jos mielii että puhelin pirahtaa edes kerran kymmenestä. Ja siltikään ei aina pirahda, koska niitä hakijoita on, ihan kirjaimellisesti satoja, eikä yhdelläkään työnantajalla ole resursseja haastatella edes sitä kymmentä prosenttia tyrkylle tulijoista.

Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen ei vie työttömiltä vanhemmilta mahdollisuutta käydä viinarallilla Tallinnassa. Jos halpa kalja jollekulle maistuu, niin se hankkii kyllä sen halvan kaljansa tavalla tai toisella oli päivähoitoa eli ei. Ihminen on sillä tapaa jännä nisäkäs, että se keksii kyllä konstit tuohon ja moneen muuhunkin ongelmaan ja vieläpä aika vähäisellä vaivalla.

Päivähoito-oikeuden rajaaminen vie työttömien lapsiltaan näköalan normaaliin arkeen, ystäviin ja esiopetukseen. Se vie heiltä mahdollisuuden tasavertaiseen ja tasa-arvoiseen lapsuuteen. Se vei pahimmassa tapauksessa osalta heistä tulevaisuuden, koska huono-osaisuus ja työttömyys on ollut jo yli kaksikymmentä vuotta periytyvää sorttia. Se myös vie vanhemmilta ennen kaikkea tehokkaan mahdollisuuden työllistyä ja se aiheuttaa pitkässä juoksussa kerrannaisvaikutuksineen vain lisäkustannuksia siihen kassaan kohdistuen, jonka pohjan pahat kielet väittävät jo nyt häämöttävän. Eikä se pohja häämötä siksi, että myös työttömien lapsilla on tähän saakka ollut subjektiivinen päivähoito-oikeus. Eikä tilanne myöskään korjaannu työttömien lapsia kurittamalla; ei hallituksen tai pilapiirtäjien toimesta.

Tiedätkö, Ilkka… Näin ruuhka-Suomeen asettuneena, urbanisoituneena ihmislajin edustajana minua ohuesti risoo se, että minä ja muut kaltaiseni maksamme välillisesti sinunkin palkkasi siellä Hevonperseenperänevalla. Me etelän konttorirotat kun olemme tämän maan nettomaksajia ja teidän kakkalapasten elättäjiä. Teidän nuorisonne valuu tänne etelään ja te elämäänne kyllästyneet ankeuttajat jäätte yksin sinne ränsistyviin torppiinne purnaamaan, kun maaseudulla ei olekaan tulevaisuutta.

En tiedä mistä helvetistä sellainen erityismulkkuus kumpuaa, että aikuinen mies kehtaa heittää kuraa Suomen toiseksi luetuimman päivälehden ensimmäisellä aukeamalla niin työttömien vanhempien, kuin heidän viattomien lastensakin päälle. Kas kun et kiertele edustamasi julkaisun päätoimittajan kanssa päiväkodeissa lällättelemässä valituille ipanoille, että ”teidänpä isit ja äidit ovatkin teidät tänne hylänneet ja lähteneet Rääveliin ryyppäämään, kikkeliskokkelis, miltäs nyt tuntuu?”

Onko maassa makaavaa kiva potkia? Tuleeko siitä pikkuhiljaa tyhjentyvän periferian kasvantaväärälle aikuiselle voimautunut olo?

Läikehtiikö rinnassa ylpeys?