Paskamutsi lähtee nollaamaan.

Tiedättekö, naiset, sen tunteen, kun olette vuoden tai useamman tehneet palkkatyötä, kotityötä ja metatyötä, ettekä ole oikein missään kohtaa päässeet niin sanotusti ”nollaamaan.” Stressi saa korvat soimaan, sielun kirvelemään ja hymyn hyytymään. Ei huvita. Puolison naama lähinnä ottaa päähän ja lapsi on maailmanluokan riivinrauta.

Ettekö tiedä? Onnittelut! Siinä tapauksessa tämä teksti ei ole teitä varten! Voitte etsiä itsellenne parempaa luettavaa, koska ette varmasti pysty samaistumaan ja todennäköisesti teitä alkaa vain vituttamaan, että mitä tuokin tuossa mälisee?

 

 

IMG_20160207_101517

 

 

Mennyt vuosi pisti allekirjoittaneen tiukille niin taloudellisesti kuin henkisestikin. Kenelläkään ei ollut kivaa arjessa ja juhlaan ei ollut resursseja hukattavaksi. Oli harmaata ja ankeaa, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, kun kesäkin meni vesisadetta tuijotellessa. Ruuhkavuosien muutenkin haasteellinen parisuhde maistui ehkä tavallista enemmänkin puulta, semminkin kun puoliso joutui olosuhteiden pakosta tekemään palkkatöitä enemmän kuin olisi ollut hänen itsensä, lapsemme tai minun kannalta miellyttävää. En voi silti kiittää häntäkään riittävästi; upea, pyyteetön, hieno ihminen, joka jaksoi silloinkin pysyä hyväntuulisena ja rohkaisevana, kun itse olin valmis kylvämään napalmia yli koko pohjoisen pallonpuoliskon.

Tunsin tuon tuosta olevani huono ja riittämätön. Paskamutsi. Paskavaimo. Paska-akka.

 

 

IMG_20160207_033844

 

 

 

Mutta tässä tekstissä ei käsitellä kiitollisuuttani puolisoani kohtaan, vaan minun napaani. Sori siitä.

Olen ollut siis pitkään pienen loman tarpeessa. Olen kaivannut irtiottoa arkirutiineista. Minulla on nyt kuitenkin päivätyö, joten en voi lähteä kovin kauaksi tai kovin pitkäksi aikaa pakoon. On pelattava niillä korteilla, jotka kädessä juuri nyt ovat. Ja niitähän on.

 

 

IMG_20160207_034153

 

 

Anoppi halusi ipanan viikonlopuksi luokseen yökylään. Mies on viikonlopun kiinni töissä. Minulla ei ole mitään akuuttia pakkopullaa kalenterissani. Ystävälläni on vapaa viikonloppu. Sain pari viikkoa sitten ensimmäisen palkan, maksoin luottokortin tyhjäksi ja vielä jäi yllinkyllin fyrkkaa. Varasin hotellin. Hankittiin kaveriporukalla teatteriliput. Päätettiin käydä vetämässä itsemme pinkeiksi sushista, tuijottaa kulttuuria ja sitten humaltua Helsingin yössä.

Voi kyllä!

 

 

IMG_20160207_034455

 

 

Juhlaretonki! Ruokaa! Kulttuuria! Ystäviä! Shampanjaa! Shotteja! Naurua!

Ja ihana pikku sviitti, johon juhlan jälkeen ryömiä nukkumaan silkinpehmeisiin lakanoihin. Yksin! Kukaan ei varasta peittoa, tai räplää korvaasi, kun yrität nukkua! Kukaan saastuta hengitysilmaasi suolistokaasuillaan! Kukaan ei häiritse untasi kuorsauksellaan. Kukaan ei huuda aamulla ennen seitsemää ”PYYHKIMÄÄN!”

 

 

IMG_20160207_105502

 

 

Ja hei! Myöhäinen check out! Saan völliä näissä darroissani pitkälle iltapäivään!

Suosittelen lämpimästi henkisen kovalevyn formatointia tavalla tai toisella ihan jokaiselle aina silloin tällöin. Hellikää, hyvät ihmiset, itseänne jollain tapaa. Vaikka sitten kerran vuodessa. Ei sen tarvitse olla hotelliyö tai kulttuuripoliisina pönöttäminen. Siihen ei tarvitse liittyä 21 vuotta vanhaa rommia Guyanasta punavuorelaisessa kapakassa. Kunhan siitä tulee teille itsellenne sellainen fiilis, että olette hyviä ja arvokkaita ja ansaitsette rakastaa ja tulla rakastetuksi, niin se on hyvää ja se on oikein.

 

 

katto

 

 

En tiedä olenko pientä lomaani maailman silmissä ansainnut, mutta hukkaan se ei ole mennyt! Olen nauttinut jokaisesta sekunnista! Olen palkinnut itseni sitkeästä yrittämisestä ja jaksamisesta silloinkin, kun teki mieli nostaa kädet pystyyn ja todeta, että paskat tästä mitään tulee, antaa olla. Olen saanut nauraa. Olen saanut uusia ystäviä. Olen syönyt kaiken, juonut kaiken, nähnyt kaiken ja saanut kaiken.

Olen juuri nyt ja tässä taas ripauksen onnellisempi kuin eilen.