Jännän ääri

FuBK_testcard_vectorized.svg

 

Näin keski-ikäisyyden kynnyksellä ei kovinkaan usein jännitä. Maailmaa ja sen meininkejä on tullut tuijoteltua sen verran, että tietää sen liikkeen jatkuvan, vaikka miten menisi hommat omalla kohdalla reisille. Omaa peilikuvaansakin on tullut tuijoteltua riittävästi, että on oppinut hyväksymään nahkansa hiipuvan kollageenin tuotannon ja painovoiman armottomat vaikutukset. Itsensä seurassa vietetty aika on opettanut, että kaikkea sattuu ja tapahtuu, mutta yleensä syvästäkin suosta onnistuu jollain konstilla rämpimään kuivalle maalle; vaikka sitten hengästyneenä ja perusteellisesti uitettuna.

Mutta tänään minua jännittää. Olen melko varma, että henkilökohtainen maailmanloppuni on ihan nurkan takana. Silmäpussit näyttävät tavallista muhkeammilta ja kroppa vieraalta. Suo on niellyt kaikki kivat vaatteeni. Hiukset harottavat miten sattuu. Pää on yhtä tyhjä kuin takkikin.

Huomenna minun pitäisi tehdä se, mihin en ole pyynnöistä huolimatta aikaisemmin suostunut. Pitäisi avata suunsa suorassa tv-lähetyksessä. Esiintyä omalla naamallaan verorahoin kustannetussa mediassa. Pitäisi kyetä sanomaan jotain koherenttia. Pitäisi mennä niin syvälle omalle epämukavuusalueelle, ettei ikinä aiemmin. Ja pitäisi pystyä tekemään se kerralla oikein ja mieluiten sen sortin suvereniteetilla, että kehtaa seuraavana aamuna mennä kustannuspaikalle pystypäin ja jatkaa elämäänsä aivan kuten ennenkin; häpeilemättä ja pyytelemättä anteeksi olemassaoloaan keneltäkään.

Olen blogannut kolmetoista vuotta, joista kymmenen ihan omalla nimelläni ja naamallani. Verkossa olen kokenut oloni kotoisaksi ja saamani huomion hallittavissa olevaksi, koska verkko on verkko. Siitä pääsee mukavasti eroon repimällä reitittimen piuhan seinästä. En ole hakenut julkisuutta tai haaveillut siitä, vaikka kirjoituksistani ja tavastani ilmaista asioita on pidetty kovastikin. Ja myös vihattu intohimoisesti. Mutta vain verkossa; kotikentälläni, jossa kukaan ei tiedä, että olen koira.

Tämä on jännän ääri.

Olen toki täysin tietoinen siitä, ettei minua kukaan jatkossakaan kadulla tunnista. Olen epäkiinnostava ja iloinen siitä. Sulaudun mukavasti ruuhkavuosizombien harmaaseen massaan pinkeistä hiuksistani huolimatta. Viikon päästä aihe on jo toinen, eikä ketään enää kiinnosta mitä edellisellä viikolla tapahtui ja kuka mitäkin sanoi. Kamerat vääristävät kehoni vieraaksi, mutta jaksanko oikeasti edes välittää, kun maskeeraaja pitää kuitenkin todennäköisesti huolen siitä, etteivät silmäpussini ainakaan riko kenenkään kalliilla rahalla hankittua töllöä? Puheenvuoroni on sen verran lyhyt, etten ainakaan teoriassa voi päästää kamalan montaa sammakkoa suustani. Minulla on tuottajan lupa sanoa rumakin sana. Ja puhun omasta, subjektiivisesta kokemusmaailmastani, joten en voi olla väärässä. Enhän?

Huomenna iltayhdeksältä.

Marja Hintikka Live.

Kakkosella.

Paitsi jos jokin radaltaan suistunut asteroidi ryntää Kuun takaa syliin.

 

(Sitä odotellessa.)