JÄÄHYVÄISET

12771904_10154178549604156_4808639486455879073_o
Vuosaari // 07.26 // 29.2.2016

 

Heräsin tänä aamuna puoli tuntia ennen herätyskelloa.

Näin unta merestä.

 

[box] Oli lämmintä ja tyyntä.

Taivaalla vaelsi verkkaisesti vain muutama hassu hattarapilvi.

Olin perheemme veneellä.

Yksin. Ankkurissa keskellä tyyntä ulappaa.

Horisonttiin ilmestyi purjevene.

Täysissä purjeissa, vaikkei tuullut.

Se lipui hitaasti lähemmäs. Ja lähemmäs.

Kun se ohitti minut, näin ruorissa rakkaani vuosien takaa. Yhtä tummana, pisamaisena ja raastavan kauniina, kuin sinä päivänä kun ensimmäisen kerran tapasimme. Hän hymyili, heilautti kättään ja purjehti ohitseni tyynellä, tuulettomalla aavalla jättäen jälkeensä vain verkkaisesti pyörteilevän vanan, johon venettä seuranneet lokit ja tiirat kirskahdellen sukelsivat noustakseen sitten uudelleen siivilleen.

Ja sitten vene ja hän olivat poissa.[/box]

 

Minä heräsin.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa saamastani viimeviikkoisesta mediahuomiosta. Sain kuitenkin perjantaina puhelinsoiton Irlannista. Ystäväni, tuo uneni rakas vuosien takaa, oli päättänyt elämänsä omasta tahdostaan. Ymmärtänette, ettei minulla ollut viikonloppuna motivaatiota saati energiaa blogata mistään. Istuin kotona neljän seinän sisällä ja lähinnä itkin. Välillä surusta, välillä silkasta raivosta ja katkeruudesta.

Tuntui ja tuntuu edelleen epäreilulta, että joku, joka on tuonut elämääsi niin paljon iloa ja hyviä, riemukkaita muistoja, ottaa aseen käteensä ja kääntää sen itseään kohti. Puristaa liipasinta. Lähtee pois, eikä jätä jälkeensä edes viestiä. Hyviin muistoihin ja riemukkaisiin hetkiin tulee yllättäen ja pyytämättä synkkä, kipeä pohjavire. Asiat, jotka ennen jaksoivat hymyilyttää niinä kaikkein harmaimpina ja puisevimpinakin päivinä, nakertavat nyt sielusi rei’ille ja saavat kyyneleet kihoamaan silmiin.

Tahtoisin ajatella, että hän tuli jättämään jäähyväiset uneeni, mutta olen ehkä turhan lukenut, liian älykäs ja liian skeptinen uskomaan terveisiin tuonpuoleisesta. Se oli vain uni. Oman alitajuntani stressaantuneet terveiset huonosti nukutun viikonlopun jäljiltä.

Mutta ilman tuota unta en olisi herännyt tänään ennen aamuviittä, keittänyt termospulloon vahvaa kahvia ja ajanut meren rantaan aamuseitsemäksi. Olisin juonut sumppini sosiaalista mediaa selaten, kelmeiden loisteputkien valossa. En olisi kiivennyt aallonmurtajan päälle istumaan ja katselemaan pakkasessa höyryävää, peilityyntä Itämerta. En olisi nähnyt karkauspäivän auringonnousua tai tuota yksinäistä joutsenta, joka lipui kuvaan kuin varkain. En huomannut sitä siinä hetkessä, sillä tuon otoksen napattuani kiipesin alas aallonmurtajalta, kävelin autolleni ja ajoin töihin.

Ehkä ne olivat jäähyväiset.

Tai ehkä se oli vain vesilintu.

En tiedä.

Mutta tänään en enää itkenyt.