Synnytyksen jälkeinen masennus – mitä se on?

Kerron teille tarinan eräästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, tai pikemminkin ”masennuksesta”.

Kuva: Anu Välitalo, "Yön nainen"
Kuva: Anu Välitalo, ”Yön nainen”

Ensimmäinen lapseni tuli maailmaan rytinällä; kaksi tuntia polttojen alkamisesta makasin jo synnärillä ja joku huusi: Ponnista! Olin niin äimistynyt tapahtumien nopeudesta että taisin hokea useita kertoja: mitä nyt tapahtuu? Sitten lapsi oli ulkona, rinnalleni laskettiin hauska limainen avaruusolento ja minä haukoin henkeäni: Mitä tämä on? Mitä tapahtui!?

Voimissaan ja kummissaan

Kuten synnyttäneet tietävät, synnytys on vasta alku. Jotakuinkin toivuttuani tunsin oloni hirmuisen energiseksi. Rupesin vauvan nukkuessa tekemään erästä kuvakirjaprojektia. Se edistyi hyvää vauhtia. Olin tehokas. Samalla vauvan imetys oli haastavaa: lapsi sai rintaraivareita ympäri vuorokauden. Teki hampaita jo parikuisena. Hyväätarkoittava imetystukihenkilö kävi meillä painostamassa ja neuvoi pesimään ihokkain päivät pitkät lapsen kanssa peiton alla, jotta maitoa tulisi. Tottelin: olihan imetyksen onnistuttava. Samaan aikaan hormonit heittivät häränpyllyä. Jotain oli pielessä. Öisin oli vaikea nukahtaa imetysten välillä. Hikoilin ja pyörin märissä lakanoissa. Siirryin yksin olohuoneen lattialle nukkumaan. Oli talvi ja pidin ikkunaa auki. Lattianrajassa oli 13 astetta lämmintä ja minulla kuuma ohuen peiton alla.

Päivisin kului aikaa peiton alla lapsen kanssa ihokkain, kuten neuvottu. Pian kropallani ei ollut enää aavistustakaan, milloin on yö ja milloin päivä, milloin nukutaan ja milloin ollaan hereillä. Sain nukahtamislääkkeitä, keskusteluapua. Olin nyt masentunut. Sanoin, etten koe itseäni masentuneeksi, vaikka nukkumattomuus alkoi lopulta tehdä työtään. Jännitin, ahdistuin, uuvuin.

Raahustin eteenpäin. Surin, että lapseni vauva- ja taapero aika kuluivat näissä merkissä. Usein tuntui kuin olisin menettänyt elämäni, koska missään ei ollut lepoa. Tein kuitenkin parhaani, kuten äidit tekevät. Kaiken keskellä oli kimmeltäviä hetkiä ja rakkautta.

Toinen syntymä

Kun olin saanut hieman uniani takaisin, tulin (suunnitellusti) uudestaan raskaaksi. Toisen lapsen kanssa ensimmäiset kuukaudet sujuivat hyvin. Olin nyt valmistautunut. Joogasin ja meditoin (ehtoni toisen lapsen hankkimiselle oli ollut se, että minulle mahdollistetaan nämä päivittäin). Sitten alkoi jonkinlainen hurja avautuminen (en keksi sille parempaakaan sanaa). Rupesin tekemään kuvia, vaikka minua hirvitti, ja tiesin jo, että pitäisi levätä aina kun lapsi nukkuu. En kuitenkaan tiennyt, mitä muuta tehdä sillä suurella energialla joka minuun iski. Olin tulessa. Tuhansia ideoita. Oli pakko tehdä kuvia. Pian olin taas lentoon lähdössä, ja uneton. Siihen asti elämääni olin tehnyt kuvantekijänä tilaustöitä ja vain harvakseltaan omia kuvia. Nyt kuvia, hienoja ja merkityksellisiä kuvia vain virtasi lävitseni. Se oli huumaavaa mutta tuskallista. Oli vaikeaa olla sen energian kanssa ja samalla vastuussa pienestä lapsesta.

Rupesin harrastamaan chi kungia, joka on tai chi -sukuinen laji, jossa harjoitetaan oman energian hallintaa. Se ei tarjonnut nopeita voittoja, mutta pikku hiljaa useiden vuosien mittaan opin sen avulla jotain perustavanlaatuista itsestäni.

Sattuman kasautumaa 

Toisen lapsen tultua taaperoikään ostimme uudelta paikkakunnalta talon ja jouduimme pian vuosien mittaiseen hometalo-prosessiin. Sen paineen ja työn keskellä eivät unet tahtoneet palautua. Iltaisin töiden jälkeen mies korjasi taloa lattiasta kattoon, minä hoidin kuolemanväsyneenä lapsia kunnan kerrostalossa kylässä, jossa en tuntenut ketään, eikä minulla vielä ollut voimia tutustua kehenkään. Ja tein kuvia, ja chi kungia.

Diagnoosi elinvoimalle?

Jostain syystä lasten syntymät ja vauva-ajat ovat minulle olleet kokemuksia, joissa ruumis poeettisesti halkeaa, ja halkeamasta alkaa virrata niin suuri energia, ettei tottumattomalla ruumiilla ole sen vastaanottamiselle tai käsittelylle välineitä. Tälle kokemukselle ei ollut muuta tunnistetta kuin “synnytyksen jälkeinen masennus” – tai ehkä joku outo hormonaalinen häiriö. Tarvinneeko sanoakaan, että nimikkeet eivät kuvaa kokemustani. En uskaltanut kokeilla masennuslääkkeitä – jos olisinkin vaikka maanis-depressiivinen, silloinhan masennuslääkkeet ehkä saattaisivat syöstä minut pahempaan maniaan? Mutta ei sekään diagnoosi tuntunut omalta, eivätkä läheiseni myöskään pitäneet minua bipolaarisena. En suurimmankaan energian keskellä kokenut mielihalua tehdä mitään suurisuuntaista tai hullua, ainoa hullutukseni on tehdä jänniä kuvia. Ja kun katson noita kuvia jälkikäteen, niissä on rauhaa ja oivallusta – ei suuruudenhulluutta.

Maata kohti

Kuvien tekeminen ehkä pelasti minut joltain, mutta ei pidemmän päälle auttanut rauhoittumaan. Olin liian riippuvainen siitä, että sain heti toteuttaa kuvani, eikä se edellä kuvatussa elämäntilanteessa todellakaan aina onnistunut. Silloin energia rupesi kertymään ahdistukseksi, joka pikku hiljaa alkoi lamaannuttaa. Chi kungin avulla opettelin suuntaamaan kaikkia noita voimia alaspäin, kohti maata. Tämä ei ole teoreettinen tai uskonnollinen idea tahi filosofia: se on hyvin konkreettinen toimenpide. Energia tottelee, jos ruumis on kouliintunut sen säätelyyn, ja mieli suostuu hiljentymään tarpeeksi. Kun hurjankin energian ohjaa maahan, se ei menee niin sanotusti hattuun. Samalla tutustuin ja tutustun yhä maahan, rakkauteeni. Sieltä tulen, sinne menen. Koko ajan. Luovuus pysyy auki, mutta sen pakottava luonne muuttuu, siitä tulee joustavampaa.

Naisen voima

Tirautin aiemmin pari kyyneltä silkasta itsesäälistä, kun kirjoitin menneistä koettelemuksista. Juuri nyt asiat ovat jotakuinkin tasapainossa. On kuitenkin sääli, ettei mikään tässä maailmasssa valmista niitä (meitä) naisia joiden ”baby blues” onkin vaikkapa järisyttävä energian hyöky. Keinojen puuttuessa höykytys tosiaan pikku hiljaa muuttuu masennukseksi. Itse energiassa ei ole mitään pahaa, sairasta tai vääristynyttä. Päin vastoin, se on elinvoimaa. Minun tapauksessani piti synnyttää pari lasta, jotta reitti avautui, ja näköjään joutua pulaan ja pitkään mustaan tunneliin. Olen kyllä sittemmmin kuullut, ettei fyysinen synnytys ole välttämätön sysäys samankaltaisille kokemuksille, ja voisin kuvitella ettei siihen tarvita fyysistä vittuakaan. Minun piti opetella joku tielleni sattumalta osunut muinaiskiinalainen puujumppa, jotta sain tämän homman haltuun. Vituttaa että lasten pikkulapsiaika meni niinkuin se meni, mutta hyvityksenä olen saanut taidon jonka avulla osaan yhä paremmin käsitellä paitsi luovaa energiaa, myös pelkoa, iloa, suuttumusta, rakkautta, kun ne iskevät voimalla, ilman että minun täytyy olla niiden riepoteltavana. Ja tämän myötä avautuu muutakin, jatkuvasti, keskeneräistä, josta ei vielä voi puhua.

Tämä on mieskerhojen askartelema maailma. Palstoille, terapeuttien huoneisiin ja kuppiloihin on kyllä mahtunut naisten intiimiä puhetta, mutta vain naisille avautuvien kokemusten ottaminen todesta ja niiden muuttuminen ymmärrykseksi, investoinneiksi, sanalla sanoen täksi yhteiskunnaksi, on vielä lapsenkengissään. Naisen voima on yhä tuntematon, kenties pelottava, ehkä jopa tietoisesti tai ainakin tiedostamatta vaimennettu. En jaksa (ainakaan jälkikäteen) asettua uhrin rooliin, koska olosuhteiden hyväksyminen faktana on mielestäni tyylikkäämpää. Mutta tässä on kyllä jotain hyvin kutkuttavaa: kun naisten muka outoja kokemuksia aletaan tunnustaa ja tunnistaa yhä laajemmalla skaalalla, ne löytävät paikkansa, todellisen voimansa ja laajemman potentiaalinsa.

Jos koettaisin löytää yhden ainoan sanan joka kuvaisi kokemuksiani, ja ehkä ylipäänsä naisen potentiaalia, se olisi muutosvoima; kyky asettua järkkymättä hallitsemaan yhä suurempia muutoksia, ja sanalla sanoen olemaan se muutos. Sitä myös yhteiskunta tulee yhä kiireellisemmin tarvitsemaan.