Suuri kusetus, eli asiaa taloudesta

IMG_0523The Big Short

Kun tämä Ämmä menee perjantai-iltana elokuviin, hän haluaa nähdä herrojen Bale, Pitt ja Gosling puhuvan taloudesta elokuvassa, jonka nimi voisi olla myös Suuri kusetus. The Big Short kertoo vedonlyönnistä, mutta myös selventää vuoden 2008 pankkikriisin synnyn. Maailmantalouden shokki alkoi silloin samoin kuin monet suuret, yhteiskuntia vavisuttaneet katastrofit sitä ennen: sokeasta ahneudesta. Asuntolainoihin perustuvat sijoitustuotteet menivät kaupaksi niin hyvin, että asuntoluottoja ryhdyttiin myöntämään ihmisille, joilla ei todellisuudessa ollut varaa suoriutua lainanlyhennyksistään.

Erilaisin riskein varustettuja asuntolainoja paketoitiin tuotteiksi, joille luottoluokittajat antoivat parhaimman mahdollisen luottoluokituksen, eli AAA. Tämä luokitus tarkoittaa, että luottoluokittajan arvion mukaan lainanottaja maksaa lainansa varmasti ajallaan takaisin. Tämä oli tietenkin haihattelua, koska luottoja oli myönnetty myytävien sijoitustuotteiden rakentamisen vuoksi, ei lainaajien maksukyvyn mukaan. Nämä, jo silloin roskalainoiksi tiedetyt tuotteet paketoitiin edelleen CDO:ksi, joita minäkään en oikein ymmärrä. Tämä ymmärtämättömyys ei ole kovin vakava puute, koska kriisistä päätellen niitä eivät ymmärtäneet edes alan asiantuntijat. Tai sitten he eivät välittäneet, koska isot bonukset auttavat unohtamaan kiusalliset yksityiskohdat. He saattoivat myös luottaa siihen, ettei valtio anna sentään pankkien kaatua. Myöhemmin kävi ilmi, että luottoluokittajat eivät uskaltaneet antaa pankkien tuotteille A:ta huonompaa luokitusta, koska silloin pankit olisivat vieneet bisneksensä toiselle luottoluokittajalle, jolta tämä A olisi saatu kuitenkin. Pankit maksoivat luottoluokituksesta luottoluokittajille. Kyllä, luit oikein.

Ja ikään kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, tapahtui seuraavaa: kun asuntokuplan olemassaolo selvisi, pankit alkoivat myös hankkia toisenlaisia sijoitustuotteita itselleen. Näiden tuotteiden idea on, että pankki saa rahaa, mikäli sen myöntämät lainat jäävät maksamatta. Eli käytännössä pankit alkoivat lyödä vetoa omia asuntolainaa ottaneita asiakkaitaan vastaan.

Kaiken huipuksi mitään ei ole tehty sen estämiseksi, etteikö tämä järjetön rakennelma voisi kasvaa uudelleen vielä suurempiin mittoihin. Järjettömällä rakennelmalla tarkoitan kokonaisuutta, jossa finanssialalla toimivat ihmiset kuittaavat suhteettoman suuren rahallisen hyödyn toiminnasta, joka johtaa talousjärjestelmän romahtamiseen aika ajoin. Tällä kertaa valtiot veronmaksajien rahojen ja oman velkaantumisensa turvin pelastivat keinotelleet pankit ja pankkiirit. Erilaisista sanktioista ja rajoittimista keskusteltiin jonkin aikaa romahduksen jälkeen, mutta yhteiskunnan yläkerroksissa kriisin arvet unohtuvat nopeasti ja sukkelakieliset finanssimaailman lobbarit vakuuttelevat, että nyt kaikki tehdään reilusti ihan ilman rajoituksiakin. Ja houkat uskovat, koska kukapa haluaisi maalata piruja seinälle. Kannattaa muistaa, että juuri tämä yhteiskunnan yläkerta syyttää talouskriisistä joustamatonta AY-liikettä ja ahneudesta palkansaajia, jotka haluavat tulla toimeen yhden kokoaikaisen työn palkalla ja että heiltä veroina kerätyillä varoilla hankittaisiin kattavia palveluita kansalaisille.

Homo economicus, puuttuva haara sukupuussa

Taloustieteen ihmiskäsitys nojaa muita yhteiskuntatieteitä voimakkaammin käsitykseen ihmisestä rationaalisena toimijana. Rationaalisuuden tarkastelu on läsnä muissakin yhteiskuntatieteissä, mutta muissa tieteissä sokea usko ihmisen toiminnan rationaalisuuteen ei ole yhtä voimakas, kuin taloustieteissä. Väitän, että samalla kun talous on noussut yhteiskunnan keskiöön siten, että kaikkea tarkastellaan ensisijaisesti taloudellisesta näkökulmasta kysyen ”Mutta onko meillä varaa?”, myös taloustieteiden rationaalinen ihmiskäsitys on hivuttautunut hegemoniseen asemaan. Epärationaalisuuden mahdollisuus toki tunnustetaan taloustieteissäkin, mutta sitä kohdellaan kuin virtahepoa olohuoneessa.

Mitä, hyvät lukijat, itse ajattelette tästä katkelmasta joka on lainattu Kansantaloustieteen dosentin Martti Vihannon artikkelista

”Ihmisen käyttäytymisen selittäminen optimointina edellyttää rajuja oletuksia päätöksen teon olosuhteista ja päätöksentekijästä itsestään (Vihanto 2006, 411). Kuluttajat, poliitikot ja kaikki muut toimijat ovat ikään kuin mekaanisia päätöksentekoautomaatteja, jotka osaavat laskelmoida täydellisesti hyötyjä ja kustannuksia sekä valita itsensä kannalta aina parhaan vaihtoehdon. Tietämys on jäsentynyttä, joskaan ei välttämättä täydellinen. Tietämyksen käsittely on virheetöntä ja kognitiivinen kapasiteetti rajaton. Tunteilla ei ole sijaa, tai ainakaan niillä ei ole vaikutusta päätösten tekemisen prosesseihin. Monissa malleissa mennään vielä pidemmälle ja oletetaan ihmisten olevan kiinnostuneita vain omien rahavarojensa lisäämisestä. ”

Uskokaa tai älkää, tämä on se ihmiskäsitys, johon pohjaamme suuren osan yhteiskunnallisia toimintoja: rahamarkkinat, palvelutuotannon, kaupankäynnin, tulevaisuuden suunnittelun… Voitte itse miettiä, vastaako se todellisuutta. Samassa artikkelissa Vihanto itsekin myöntää, että tämä olettamus rationaalisuudesta ei saa tukea empiirisestä tutkimustiedosta. Vihanto myös pahoittelee, että osa opiskelijoista alkaa uskoa tähän ihmiskäsitykseen, eikä hoksaa että kyseessä on mallimaailma. Ei todelliset ihmiset ja toimijat. Olen sitä mieltä, että taloustieteen opiskelijoiden lisäksi monet muutkin ovat omaksuneet tämän ihmiskäsityksen. Taloustieteen Nobelin saanut Paul Krugman arvosteli taloustieteilijöitä samasta asiasta. Siitä huolimatta hyperrationaalisuudella, eli tällä ihmiskuvalla on edelleen vankka asema taloustieteen opetuksessa.

Antti Suvanon mielenkiintoinen pääkirjoitus Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa 1/2016, Taloustieteilijät sosiologien silmin, vahvisti käsitystä taloustieteen ongelmista. Kirjoituksessa esitellään ranskalaisten sosiologien taloustieteilijöistä tekemää tutkimusta, jonka johtopäätökset ovat kutakuinkin, että taloustieteilijät pitävät itseään muita parempina ja tiedettään kaikista yhteiskuntatieteistä erehtymättömimpänä. Taloustieteilijöiden maailma on kuppikuntaistunut ja hierarkinen tavalla, joka näin sosiologin näkökulmasta on omiaan vaarantamaan tieteen itsekorjausmekanismin. Talouden tauti on tarttunut taloustieteilijöihin: heistä on tullut liian suuria kaatumaan tai katumaan.

Pankkiirit ja finanssimaailma

Yksi vuoden 2016 tähän mennessä kiinnostavimmista kirjoista on ollut hollantilaisen toimittajan ja antropologin Joris Luyendijkin kirjoittama Rahan ruhtinaat, joka kertoo pankkimaailmasta. Luyendijk kuvailee terävästi antropologin keinoin pankkiireita, jotka eivät haastatteluissa kuvailekaan omaa rationaalisuuttaan toimintojensa taustalla, vaan kertomuksista paistaa läpi ihmisen inhimillisyys. Haastateltuja menestyneitä pankkiireita ohjaavat niinkin yksinkertaiset asiat, kuin kollegojen ihailu ja pelko epäonnistumisesta. Rahamuotoisen bonuksen tilille kilahtamista odotetumpi hetki koittaa, kun työtoverit tulevat läiskimään selkään tai saa nousta korokkeelle palkitsemistilaisuudessa. Huomionarvoista on, ettei voittamisen haluaminen ole selvästi ihmiseläimen luonnossa. Kulttuuri ja biologia tuottavat yhdessä voittamisesta saatavan palkinnon ja nykyinen kulttuurimme on erittäin menestyskeskeistä. Ottaen huomioon, kuinka merkittävä vaikutus finanssimarkkinoilla on yhteiskuntaamme, olisi hyvä tunnustaa että alalla toimii samoja inhimillisten tarpeiden ohjaamia, erehtyviä ihmisiä, kuin muillakin aloilla.

Onko demokratialla mahdollisuutta torjua inhimillisiä katastrofeja, jotka aiheutuvat keinottelusta?

Se, että haluamme uskoa rationaalisuuteen ja lahjomattomaan päätöksentekoon, kertoo paljon meidän ajastamme. Politiikka ja muut valinnat pyritään uusliberalistisen mallin mukaisesti typistämään vaihtoehdottomuuteen. Idealistiset päätökset pestään näennäisrationaalisuudella epäpoliittiseksi ”kaikkien eduksi” tai ”ainoaksi vastuulliseksi toimintatavaksi”. Tällaisesta ihmiskäsityksestä hyötyvät eniten sellaiset ihmiset, jotka haluavat valjastaa toiset ihmiset sekä demokratian palvelemaan omia, itsekäitä tarkoitusperiään. Ilmiöön on vaikeaa puuttua, koska valittu politiikka on puettu vastaansanomattoman rationaalisuuden kevlar-pukuun. Näennäisrationaalisen toiminnan kyseenalaistava ihminen on liukkaalla tiellä matkalla hörhöjen marginaaliin.

Lisäksi älykkäät poliitikot käsittävät, että suomalaisella poliitikolla on kovin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa Yhdysvaltojen tai edes Euroopan finanssikeinottelijoiden toimintaan. Jotain voisimme kuitenkin Suomesta käsin tehdä: toimia aktiivisesti tyhjän päälle perustuvan keinottelun sekä veronkierron ja omistusten salaamisen estämiseksi kansainvälisissä virallisissa elimissä. Lisäksi pitäisi rahoittaa sellaisia kansalaisjärjestöjä, jotka painostavat isompia toimijoita edistämään avoimuutta ja reilumpia markkinoita.

Kaikkein tärkeintä olisi, että poliitikot myöntäisivät tämän: työnsä globaalin finanssikriisin vuoksi menettänyt ja sitkeän kysyntälaman vuoksi työttömäksi pitempään jäänyt ihminen ei ole itse syypää omaan ahdinkoonsa. Tällä hetkellä valitettavasti oikeistopuolueiden sekä perussuomalaisten poliitikot keräilevät halpoja irtopisteitä veroja maksavalta keskiluokalta syyttämällä työttömien laiskuutta ja maahanmuuttajia Suomen huonosta taloudellisesta tilanteesta. Tämä on sanoinkuvaamattoman kuvottavaa oman edun tavoittelua. Vaikka nämä poliitikot kokevat voimattomuutta finanssikapitalismin edessä, se ei ole syy olla tarjoamatta kaikille oikeutta ihmisarvoiseen elämään. Kyse on tahdosta. Maailma on todistettavasti kokonaisuus, joka on järkevä ja rationaalinen vain pieninä palasina, kokonaisuuden ollessa lähinnä korttitalo kissataloudessa.