Pari juttua, Terhi Majasalmi

1996-01

 

Tiedätkö, Terhi Majasalmi, olen monesta asiasta samaa mieltä kanssasi, etenkin mitä tulee henkilökohtaisen talouden hoitoon. Mielestäni on viisaampaa säästää ja suunnitella, kuin vinkuttaa luottokorttia.

Päästit kuitenkin männätiistaina ilmoille sensorttisen aivopierun, että minua kävi ihan rehellisesti sanottuna vähän vituttamaan. Kerroit meille taviksille Ilta-Sanomissa, että ”jokaisella on mahdollisuus säästää.”

En nyt varsinaisesti tiedä missä todellisuudessa tällä hetkellä eksistoit, mutta täällä minun todellisuudessani alkaa valitettavasti päivä päivältä olla enemmän ihmisiä, joilla ei ole minkään valtakunnan mahdollisuutta säästää, kuin meitä, joilla siihen on edes jonkinlaiset edellytykset. Kas kun, Terhi, sinä ja minä olemme sillä tapaa etuoikeutettuja, että meillä on työtä ja saamme siitä työstä kohtuullista rahallista korvausta. Emme joudu tekemään päivittäin valintoja sen suhteen ostammeko itsellemme ja perheellemme ruokaa vai maksammeko jonkun laskun. Emme joudu sinnittelemään läpi talven rikkinäisissä kengissä vain siksi, ettei ole varaa ostaa ”uusia” edes kirpputorilta. Sadan euron ylimääräinen, yllättävä meno ei kaada talouttamme useaksi kuukaudeksi. Me olemme varmastikin ansainneet palkkamme, mutta on älyllisesti epärehellistä kuvitella, etteikö siihen olisi tarvittu myös rutkasti onnea.

Näin äkkilaskemisella minun henkilökohtaisessa tuttavapiirissäni on puolentusinaa opiskelijaa ja suurin piirtein saman verran vastentahtoisesti työttömiä, pari taiteilijaa ja yksi elämäntapainkkari, joka on ihan itse valinnut hieman erilaisen tavan elää ja se hänelle suotakoon syistä, joita en nyt tässä sen tarkemmin lähde erittelemään. On suoranaista ilkeyttä länkyttää iltapäivälehdessä, että ihan jokainen voi säästää ja sijoittaa osakkeisiin. Väitän, että tässä maassa on vähintään miljoona aikuista ihmistä, joilla ei ole siihen mitään mahdollisuutta. He elävät kädestä suuhun. Olosuhteiden pakosta perusturvan varassa eläviä ihmisiä on tässä maassa satojatuhansia. Nollatuntisopimuksilla epävarmaa ja epäsäännöllistä pätkäduunia tekeviä samaten. Ja kaikkein pienituloisimmat palkansaajat kitkuttelevat alle kolmanneksella suomalaisten mediaanituloista.

Omassa lähipiirissäni on myös useampikin työssä käyvä köyhä. He tekevät täysipäiväisesti duunia ja tienaavat alle puolet siitä, mitä me mediaanituloiset kultaporsaat. Osa heistä yltää hädin tuskin kolmannekseen siitä, mitä sinä tai minä ansaitsemme. Mistä heidän sinun mielestäsi pitäisi kyetä nipistämään sijoittamiseen leveämmän leivän toivossa? Syömisestä? Asumisesta? Lastensa vaatettamisesta kirpputorihankinnoilla, kun mistään uudesta ei ole varaa edes unelmoida?

Ettäs kehtaat!

Asennemaailmasi on valitettavasti, anteeksi vain, ihmisvihamielinen ja henkii sitä hyväosaisten harjoittamaa mulkutuskulttuuria, jolla tässä ajassa aktiivisesti syyllistetään ihmisiä epäonnesta, joihin heillä itsellään en ole osaa, ei arpaa. Eikö sinua yhtään hävetä?

Äärimmäisen harva on tänä päivänä enää oman onnensa seppä. Maassamme on hieman laskutavasta riippuen 200 – 300 tuhatta työtöntä. Heidän lisäkseen meidän parempiosaisten ja onnekkaampien armoilla on koko joukko työkyvyttömiä, sairaita, eläkeläisiä ja opiskelijoita, joiden tulevaisuus ja mahdollisuudet ovat hyvin pitkälti meidän onnekkaiden tekemien poliittisten ja moraalisten valintojen varassa. Pitkäaikaistyöttömiä on päivä päivältä ja viikko viikolta enemmän. Heistä merkittävä osa on korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka on tehostamisen ja sijoittajien määrättömän ahneuden vuoksi työnnetty kylmästi syrjään työelämästä. Osan ansaintalogiikka koostuu minimiperusturvasta ja asumistuesta tai lapsilisästä. Työhaluja on kaikilla, mutta töitä ei ole.

Niitä ei vain ole.

Ja kun ei ole töitä, ei ole muita tuloja, kuin ne almut, joita valtiolta saa. Niistä ei riitä edes sukanvarteen, saati sitten sijoitussalkkuun. Minulla on tästä valitettavan tuoreessa muistissa runsain määrin kokemusta. Työhaluja piisasi yli neljäänsataan työhakemukseen aina toimihenkilön konttorijakkarasta Lidlin kassaan. En kelvannut Lidlin kassalle, koska olen opiskellut kauppatieteitä. Haastattelija epäili, etten korkeakoulun penkkiä kuluttaneena jaksaisi innostua paskaduunista. Hän oli väärässä. Olisin innostunut aivan jumalattomasti paskaduunista, jossa minulla olisi ollut edes teoreettiset mahdollisuudet tienata itse elantoni sen sijaan, että nostin työttömyyspäivärahaa. Silkalla tuurilla ja vuosien mittaan kasvattamani verkoston myötävaikutuksella onnistuin nappaamaan itselleni unelmieni duunipaikan, joskin määräaikaisen sellaisen. Yhtä päteviä hakijoita oli tähänkin pestiin tyrkyllä satoja. En voi parhaalla tahdollakaan väittää, että sain paikan, koska olen parempi kuin muut.

En ole.

Olen vain onnekas. Ja niin olet sinäkin.

Siksi en ikimaailmassa kehtaisi määkiä mediassa, että kaikilla on mahdollisuus säästää. Sinä, minä ja muut kaltaisemme emme ole ”kaikki.”