Miltä unelmat kuulostavat? – 1. osa

Kukaan ei täällä tiedä paremmasta

 

11846769_10153797240629156_2042948325931192018_n
Näyttävätkö unelmat tältä?

 

”Sanoinko jo, että mulla ei ole unelmia?

 

Tajusin sen tässä taannoin ja selvisi, että se on aika yleistä köyhien ja alkoholistien perheissä.”

 

Luettuani nuo sanat eräänä iltapäivänä puhelimeni näytöltä nieleskelin itkua pitkän aikaa. Miltä tuntuu, kun unelmat ovat poissa?

Suuressa mittakaavassa hyvin etuoikeutettuna yksilönä, en ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että pään sisäiset pilvilinnat ja fantasiahattara ovat itseasiassa ylellisyyttä, jota ei kaikille ole tarjolla. Se oli ja on vielä näin päivienkin päästä pysäyttävää. Erityisen pysäyttävää se on silloin, kun se tapahtuu ystäväpiirissä, siinä luotettujen ja rakastettujen joukossa, jonka olet kuvitellut tuntevasi. Eihän niin pitäisi olla, koska me olemme me ja meillä on ylä- ja alamäistä huolimatta hyvä meininki ja maailma on osterimme.

Olen ollut autuaan tietämätön, että alle käsivarren mitan päässä on niitäkin, joiden lähtökohdat unelmoinnille ovat olleet paljon omiani huonommat. Niitä, jotka ovat joutuneet olosuhteiden pakosta jättämään lapselliset haihattelut taakseen jo syntymässään ja vain selviytymään. Ottamaan kiltisti vastaan sen, mitä elämältä kulloinkin liikenee ja jättämään kyseenalaistamasta ovatko asiat ansaittuja ja voisiko olla toisin. Ja jos voisi, niin miten? Jos pienestä pitäen on tullut peteyksi niissä kaikkein arkipäiväisimmissäkin asioissa, ei ehkä enää osaakaan odottaa parempaa; ei pysty sijoittamaan itseään mielessään aikaan ja paikkaan, jossa tapahtuu enimmäkseen hyviä asioita. Ei osaa luoda sitä mielikuvaa tyhjästä omassa mielessään, kuten me, etuoikeutetut, osaamme, koska meille se taito on äidinmaidossa annettu. Sellainen elämä ei jätä tilaa haaveille. Se ei opeta unelmoimaan.

Unelmointi on opittua, uskon. Uskon, että unelmoimaan oppimisen mahdollistaa toiveikas ilmapiiri, jossa omia unelmia, niitä hulluimpiakin, jaetaan ja vertaillaan läheisten kesken. Jos koti on näköalaton, unelmaton ja jokapäiväinen elämä vain passiivista olemassaoloa ja selviytymistä seuraavaan aamuun, on käytännössä mahdotonta kasvaa toiveikkaaksi aikuiseksi, joka pystyy mielessään näkemään hyvän ja mielekkään elämän ja lopulta itsensä vanhana. ”Mikä sinusta tulee isona” on kysymys, jonka vastaukset joiltain meistä puuttuvat. Niitä ei ole heillä ollut lapsena ja ne puuttuvat heiltä vielä aikuisenakin.

Se on huutava vääryys ja tilanne, jonka käsittelyyn minulla on valitettavan vähän työkaluja.

 

Ehkä kaikki on turhan tavallista

Olen itse pienestä pitäen haaveillut ja unelmoinut mitä erikoisimmista asioista. Mutta minulle onkin syntymässä jaettu kortit, joilla on ollut hyvä tätä elämän mittaista uhkapeliä pelata. Perheeni ei ole ollut köyhä, jos nyt ei sanan varsinaisessa merkityksessä rikaskaan. Rahaa on ollut riittävästi, eikä perusasioista tai pienestä ylellisyydestäkään ole koskaan tarvinnut tinkiä. Vanhempani ovat ehkä olleet aika ajoin tiukkapipoisia ja ankariakin, mutta eivät koskaan välinpitämättömiä, väkivaltaisia, saati alkoholisteja. Olen pärjännyt X-sukupolven loppupään edustajaksi hyvin niin koulussa, kuin urallani; minulla ei ole ollut koskaan mitään vaikeuksia oppia uutta, jos olen ollut motivoitunut ja yleensä olen sitä ollut. En ole joutunut tekemään juurikaan pätkätöitä, vaan työpaikat ovat vaihtuneet lähinnä omasta tahdostani tai sitten työnantajat ovat tarjonneet paikkani vakinaistamista hyvin nopeasti. Olen kymmenien tuhansien muiden tavoin saanut kenkää, mutta vain kerran. En ole koskaan ollut pitkäaikaistyötön. Minulla on pieni heteronormatiivinen perhe, koira, farmariauto ja näppärä vähäpäästöinen kauppakassi, yhdentoista metrin pätkä rivitaloa ja matkavene toimittamassa kesämökin virkaa. Työtä ja ystäviä. Ihailijoitakin. Olen saanut rakentaa yhdessä ystävieni kanssa kanavan, jossa saan ääneni kuuluviin. Ja matkan varrella olen unelmoinut kaikesta mahdollisesta maailmanympäripurjehduksesta ja silmittömään vaurauteen.

Kysyin unelmia vailla olevan ystäväni kanssa käydyn ajatustenvaihdon jälkeen muilta ystäviltäni, mistä he unelmoivat. Sain vastauksia enemmän kuin uskalsin toivoakaan; itseasiassa niin paljon, että yhden bloggauksen sijaan tulen tarjoilemaan teille kokonaisen sarjan aikuisen ja hyvin monimuotoisen ihmisjoukon unelmia tulevina viikkoina. Ystävieni kanssa heidän unelmistaan ja haaveistaan keskustellessani yllätyin, kuinka moni haaveilee loppujen lopuksi hyvin tavallisista asioista. Ehkä syynä on itse kullakin ruuhkavuosien loppumattomalta tuntuva tivoli, ehkä ihan vain ikävuosien mukanaan tuoma kohtuullisuus, mutta kukaan ei oikeastaan haaveillut enää poskettomista rikkauksista, mielettömästä menestyksestä ja mistään muustakaan ylettömästä ja ylellisestä. Jokaisen unelmat olivat saavutettavissa olevia, mutta karussa yksinkertaisuudessaan lopulta kauniita, kiinnostavia ja järkeenkäypiä.

Omatkin unelmat ovat vaihtuneet vuosien mittaan toisiin.

Pienempiin.

Haaveilen toteuttavani erään lempikappaleeni sanat rakastamani ihmisen kanssa vielä tässä elämässä, koska niissä sanoissa kiteytyy oman olemiseni seitinohut epävarmuus siitä, mikä lopulta on tarpeellista ja mielekästä. Unelmoin muutosta takaisin Helsinkiin, koska olen loputtoman kyllästynyt pikkukylän klikkeihin ja ihmisiin, joiden tärkein päämäärä vaikuttaa olevan omien, ahdasmielisten kuppikuntiensa suojelu kaikelta kehitykseltä. Unelmoin auringon lämmittämästä rantakalliosta, jolla maata kasvot kohti taivasta ja kuunnella tiirojen kirskuntaa taivaalla ja helteen laiskistaman Itämeren aaltojen uneliasta läpsymistä vasten rantakivikkoa.

Saavutettavissa olevia asioita.

Mutta kuulostavatko ne enää unelmilta?