Miltä unelmat kuulostavat? – 2. osa

 

kiulukat

 

Aloitin viikko sitten artikkelisarjan ”Miltä unelmat kuulostavat?”

Kysyin ystäviltäni heidän unelmistaan, koska minua kiinnostaa omien haaveideni lisäksi hyvin paljon myös mistä muut unelmoivat. Tämä on sarjan toinen osa.

 

Paetaan ennen kesää

”Haluaisin muuttaa pois Suomesta. Puhtaasti sijaintiteknillinen juttu.

 

Vaikka Suomen henkinen ilmapiiri onkin aika argh tällä hetkellä, niin en oleta että poliittisesti missään ois paremmin. Mutta jo Keski-Euroopan korkeudella ei tarvitsisi kärsiä samanlaisesta pimeydestä, paskasta ilmastosta ja arkkitehtoonisesta synkkyydestä. Toki muuallakin voi olla paska sää, mutta sitä on halvempi ja helpompi välillä karata pakoon, jos asuu jossain vilkkaamman solmukohdan tuntumassa.

 

Täällä Euroopan umpiperässä tuntee olevansa niin kokonaisvaltaisen loukussa.”

En itse varsinaisesti kaipaa lämpöä, mutta minäkin kaipaan valoa. Synkät talvikuukaudet ovat raskaita ihan todistetusti. Tämän tiedon valossa ei liene mikään yllätys kenellekään, että suomalaiset pakenevat sankoin joukoin talvisin etelään lämpöön ja valoon ja matkustelusta haaveillaan ja matkoja toteutetaan erityisen hartaasti nimenomaan vuoden vaihteen molemmin puolin sinä kaikkein pimeimpänä vuodenaikana.

Ei käy kieltäminen, etteikö Suomi olisi kaukana kaikesta muusta, paitsi Venäjästä. Ilmasto on vähintään kuusi kuukautta vuodesta ankea ja vihamielinen. Ja talvikuukausien pimeys on fakta; se nakertaa minuakin. Olen itse asunut jonkin aikaa Keski-Euroopassa ja allekirjoitan siksi ystäväni unelman. Jos elämäni reunaehdot eivät pidättelisi minua täällä, lähtisin itsekin takaisin sinne, missä on enemmän ihmisiä pienemmällä alueella ja siksi ihmismassojen luoma tunne anonymiteetistä. Eurooppa on, no, eurooppalaisempi.  Vapaampi. Esteettisesti miellyttävämpi. Ei välttämättä täydellinen, mutta suurelta osin sallivampi ja ikävä kyllä, parempi.

Kaikkein suurin ongelma itselleni täällä Euroopan umpiperällä on kuitenkin niin yleinen, kuin poliittinenkin ilmapiiri, jossa sivistysvaltion peruspilarit sivuutetaan kriisitietoisuuteen vedoten ja kaikkea itselle vierasta lähtökohtaisesti vihataan päivä päivältä avoimemmin, sen sijaan, että siihen tutustuttaisiin. Ihmisyys on mennyt pois muodista. Ihan puhdasta kusipäisyyttä ja pahantahtoisuutta puolustellaan sananvapaudella, vaikka sananvapaus ei perustuslain mukaan oikeuta loukkaamaan tai syrjimään saati velvoita ketään kuuntelemaan tai julkaisemaan vihamielistä paskapuhetta.

Enkä nyt puhu pelkästään maahanmuutosta.

”Unelmoin keltaisten taksien jonosta Union Squaren laidassa ja lohibagelin sekoittumisesta huonoon kahviin, mustien oravien kadehtiessa aamiaistani.”

 

Mullon kaikkea liikaa

”Haaveilen, että saisin joskus tehdä työkseni jotain, mistä todella nautin. Olla vaikka töissä laskettelukeskuksen urheilutarvikeliikkeessä niin, että saisin laskea aina, kun on vapaata. Ei olisi jatkuvaa henkilökohtaista vastuuta. Ja että osaisin päästää irti siitä, miten siistiä on, kun perheessä tienataan 20000€ kuussa ja on varaa ostaa käytännössä mitä huvittaa, mut samalla melkein asutaan töissä. Edes sairastaa ei voi, lomasta puhumattakaan. Ja kun pelaan lasten kanssa Unoa ja puhelin soi, mä vastaan. Ja sit se duuni menee edelle.”

Ennen kuin kukaan älähtää, että on siinä kultapossulla ongelma, kerron, että tämän sanoi yksi sydämellisimmistä ja ahkerimmista ihmisistä, jonka olen koskaan tuntenut. En epäile sekuntiakaan, etteikö hän tarkoittaisi prikulleen sitä, mitä sanoo. Hän tekee enemmän töitä kuin kukaan tuntemani ihminen.

Vapaa-ajan vähyys on takuuvarmasti suoraan verrannollinen tilipussin kokoon. Sitä se on minunkin perheessäni. Minä teen päivätöitä, satunnaisia freelancekeikkoja erinäisten projektien tiimoilta ja lisäksi pyöritän pienimuotoista kädentaitobisnestä. Puoliso tekee päivystysluontoisia ylitöitä aina tilaisuuden tullen. Toimeentulo on mukava, mutta aika on kortilla. Koska en voi luonnollisestikaan varastaa aikaa päivätyöstä, joudun ottamaan sen perheeltäni. Omalta lapseltani. Itseltäni.

Asioilla on aina kääntöpuoli. Rahalla saa melkeinpä kaikkea muuta, paitsi lisää tunteja vuorokauteen. Jos vanhemmuus on muutoinkin usean vuosikymmenen syyllisyysfestivaali, ei ajan puute ainakaan oireita helpota. Raha tietenkin kompensoi menetettyä aikaa, muttei menetettyjä elämyksiä. On hyvin vaikea perustella lapselle töistä tullessaan, miksi äidin pitää tehdä vielä niitä ”muita töitä.” Ei pieni ihminen näe puolen vuoden päähän, kun äidillä on kalenterissa kokonainen viikonloppu varattuna äiti-tytär-viikonlopulle, jolloin tehdään kaikkea sitä hauskaa, jota lapsi on talven aikana toivonut. Mennään huvipuistoon, shoppailemaan vaatteita ensimmäistä koulupäivää varten, syödään hienossa ravintolassa, ollaan hotellissa yötä ja seuraavana päivänä jatketaan jäätelöaamiaisella ja eläintarhalla ja piknikillä Kaivopuistossa.

Tavara harvoin tekee ketään onnelliseksi. Hyvin ja merkityksellisesti vietetty aika sen sijaan tekee, koska ihmisen onnellisuus muodostuu yleensä kokemusten ympärille, olivat ne kokemukset sitten onnistumisen tunteita, läheisten kanssa vietettyjä hetkiä tai ihan vain mieluisasta tekemisestä nauttimista. En ole tähään ikään mennessä tavannut vielä yhtäkään ihmistä, joka nauttisi jatkuvasta kiireestä, paineesta ja loputtomasta suorittamisesta. Eniten kaikki tuntuvat nauttivan kaikesta muusta, kuin edellämainituista. Itse nautin ehkä eniten suolalta tuoksuvasta merituulesta. Vapaudesta. Kiireettömyydestä tai ainakin siitä, että voin itse vaikuttaa kiireeni määrään.

Täydelliseen kiireettömyyteen tarvitsisin ehkä lottovoiton, mutta koska sitä ei nähtävästi ole tulossa, täytyy yrittää tasapainoilla työn ja vapaa-ajan välillä parhaansa mukaan.

”Mä unelmoin siitä, että jonain päivänä mun ei tartte enää kiirehtiä aamuisin oravanpyörään siksi, että täytyy saada fyrkkaa tähän, tuohon ja siihen juttuun. Mua itseasiassa vähän vituttaa koko kapitalismi ja se miten mä olen sen propagandan ostanut ja siihen kaikkeen älyttömään skeidaan upottautunut. Musta tuntuu, että mä oon elossa vaan palkkapäivänä ja se on ihan paska tapa elää, jos asiaa tarkemmin pohtii. Ois pitänyt ehkä kouluttautua sairaanhoitajaks, eikä tähän masentavaan rahoitusalaan, joka on syyllinen ehkä kaikkiin maailman ongelmiin. Mulla on urheiluauto, omistusasunto, kuuden tonnin fillari ja kahdeksan Saville Rowlla teetettyä pukua. Mut mä oon ihan tyhjää täynnä tän kaman keskellä.”