Lääppijät – kun kuusi feministiä meni sänkyyn eli kuinka päädyin muotikuvauksiin Hotelli Hiltoniin

LääppijätTuossa pari viikkoa sitten sain illansuusta Trendi-lehdestä meilin, jossa mua pyydettiin osallistumaan lähes työpäivän mittaisiin muotikuvauksiin. Mut haluttiin kuvaan, koska olen myös osallistunut lääppijät- keskusteluun muutamalla twiitillä. Oi ihana absurdi elämäni! Olen keski-ikäinen ylipainoinen nainen. Ihan malliainesta siis. *virnistys*.

Aamusella soittelin toimittajalle konseptista lisää ja kiinnostuin – kuvan ideana oli tehdä pastissi Lennonin ja Yokon ikonisesta Peace- kuvasta ja kuvata meidät lääppijäkokemuksia jakaneet naiset hotelli Hiltonissa. Meikit ja vaatteet luvattiin talon puolesta. Olisi mahdollisuus tavata muita naisia, jotka ovat myös osallistuneet keskusteluun kertomalla avoimesti kokemuksistaan. Sanoin kyllä.

Ja sitten olinkin pari päivää itseni kanssa epämukavuusalueen ytimessä. Suhteeni naistenlehtien markkinoimaan naiskuvaan on nätisti muotoillenkin ristiriitainen. Selailin kirjastokortilla (I LOVE KIRJASTO <3) useamman viimeaikaisen Trendi-lehden ja tunsin lievää kuvotusta tajuttuani, että mun näköisiä ja oloisia naisia tässä lehdessä ei juuri ole. Mua ei ulkonäköpaineet ole koskaan estäneet tai haitanneet hankkimasta itselleni ihmisseuraa tai esiintymästä. Silti ajatus siitä, että mun tehtävä tässä kuvassa on olla mannekiini heidän valitsemallaan tyylillä näytti raapivan sielun pohjalta kaiken sen, mitä ihmisen sieluun tämmöisen elämänmittaisen ”et näytä mallilta”- matkan varrella on ehtinyt kertyä. Soitin Raisalle, jonka näytelmästä tässä taannoin kirjoitinkin. Raisa pumppasi mut puolessatunnissa takaisin omaksi itsekseni kommentoimalla muun muassa sitä, että olen itsekin sanonut että naisten pitäis nähdä ihan tavallisia naisia naistenlehdissä. Kuvassa oleminen ON poliittista sekin. Ja tosirohkeutta on tehdä epämukavia asioita.

Paitsi että. Se ei sitten ollutkaan epämukavaa vaan varsin leppoisaa ja mielenkiintoista.

Aamukahville Hotelli Hiltonin sviittiin

20160311_082010Perjantaina Hiltoniin matkalla nappasin no-makup-selfien itsestäni. Olen onnistunut viimekuukausina tössimään allergiadiettiä huolella, ja tästä johtuen mun iho on jatkuvasti punainen ja hilseilee, vaikka tekisin sille mitä. Siinä kohtaa kun on menossa kameran eteen tämmöiset pikkuasiat saattavat vähän kiristää vannetta päässä, mutta mulla oli kuitenkin luotto siihen, että ei ne Trendissä halua tätä asiaa musta mitenkään korostaa 😉

Paikalle päästyämme meidät ohjattiin Hiltonin sviittiin. Kokoa huoneistolla oli ehkä 70 neliötä ja siellä oli designhuonekalut ja valaisimet vimpan päälle. Tämmöistä hippiä tosin vähän syletti se porontalja divaanin alla.

Hupaisinta oli löytää parvekkeen ovesta kyltti, jossa varoiteltiin lasten jättämisestä vartioimatta. Itse henk. koht pidän aika epätodennäköisenä sitä, että ao. sviitissä juurikaan lapsia yöpyy, mutta varoitusteksti lienee kansainvälisen ketjun vakioita. Sadun kanssa siinä sitten jossain kohtaa konseptoitiin muitakin varoitustarroja hotellien käyttöön. Esim. sängyn yläpuolella voisi hyvin olla tarra, jossa lukisi ”Ethän suorita tahdonvastaista yhdyntää täällä”.

20160311_111132 Mun ei tosiaan tarttenut montaa minuuttia olla siinä huoneessa kun lakkasin olemasta huolestunut mistään – seura oli mitä parhainta ja lehden tiimi ammattitaitoista. Kun laitetaan kuusi feministiä samaan huoneeseen, keskustelu lähtee aika luontevasti liikenteeseen. Jopa niin luontevasti, että ihmisiä sai vähän maanitella meikkiin ja kampaajalle kun oli mielettömän hyvät tarinat kesken.

Erityisen lämpimän kiitoksen haluaisin lähettää meikkaajana toimineelle Keiku Borgströmille. Esitin Keikulle ainoana toiveena, ettei mulla ois punaista naamaa. En pyytänyt viidentoista vuoden nuorennushoitoa, mutta se tuli 😉 Ja lisäksi sain vihdoin vinkin sellaisesta aineesta, joka on tässä parin viikon aikana korjannut miltei kaiken siitä punottavasta ihottumasta, jota vastaan olen tapellut kuukausitolkulla. Jos joskus olette tilanteessa, että tarttette jumalottaman hyvän meikin, suosittelen lämmöllä. Keikun käsissä saa tuntea itsensä arvokkaaksi ja kauniiksi. Meistä yksikään ei noussut Keikun tuolista jonain kummajaisena, vaan nimenomaan itsensä näköisenä. Ja Meron Laine taas taikoi kymmenessä minuutissa tukkani kerrankin siihen kuosiin, ettei se näyttänyt rasvaiselta ja sähköiseltä samanaikaisesti 😉

20160311_115502Muista kuvauksessa olleista Trendin tiiminjäsenistä juttelin pisimpään graafikko Hanna Kahranahon kanssa, joka teki muhun tosi monella tapaa vaikutuksen. Hanna piteli kuvausprosessin lankoja kokoajan käsissään, kantoi meille naposteltavaa huoneeseen ja piti yllä yleistä hyvää tuulta samalla kun ohjasi kuvausharjoittelija Sanna Lehtoa siinä, miten kuvan visio saadaan käytännössä toteutumaan. Lisäksi oli mielenkiintoista kuunnella ihan toisen alan luovan ihmisen työpolkua.

Kuusi feministiä meni sänkyyn eikä ketään harmittanut

Kolmen tunnin meikkaus- ja kampaussession aikana hotellihuoneistoon ehti syntyä niin hyvä ilmapiiri, että oli ihan luontevaa kasautua samaan sänkyyn yövaatteissa. Kuvaa varten jumpattiin asentoja ja asemia useamman tunnin verran. Kaikki tapahtui kuitenkin todella rauhallisissa tunnelmissa. Kuvaajana toimi Sanna Lehto, joka kommentoi kuvan tekemistä lehdessä sanoen ”Kuvasimme hotellin sviitissä, ja kuudella kuvauksiin osallistuneella naisella klikkasi heti. Parasta olikin rento ja hyvä fiilis.”

Kuvassa mukana olevista vasemmalla istuu Aisha Benahmed. Aisha tuli mulle somesta ekan kerran tutuksi, kun MV-lehti otti neidin hampaisiinsa. Mitä nyt olen Aishan kirjoituksiin ja kommentteihin törmännyt niin fanitan suuresti sitä, millä voimalla mimmi porskuttaa. Ja livenähän Aisha on aivan hurmaava: sanavalmis, sivistynyt ja rohkea ihminen. Aishasta kuulemme vielä ja paljon.

Kuvauksiin tuli myös Satu Lidman, jonka kirjaa Väkivaltakulttuurin perintö selasin senverran, että tilasin kirjan itsellekin. Kunhan olen sen lukenut, palaan täällä aiheeseen. Satu on fiksuimpia naisia, mitä olen vähään aikaan tavannut – meillä oli todella hyviä keskusteluita siinä meikkejä tehdessä.

Muut naiset kuvassa olivat Karla Malm, Heidi Härkönen ja Minja Koskela.

Lehtijuttu

20160311_125917Vaikka mulla oli etukäteen aika hyvä fiilis keskusteluista lehtijutun kirjoittaneen Laura Kangasluoman tulevasta tekstistä, etukäteen vähän silti jännitti missä yhteydessä sitä mannekiinina toimiikaan. En siis ollut nähnyt tekstiä ennen lehden ilmestymistä. Tänään sitten kipaisin lehden paikallisesta marketista. Helsinkiläiset voivat muuten lukea tämänkin Helmetin kautta kirjastokortilla.

Ja huh. Oikeasti huh ja huhhuh.

Mun käsitykseni naistenlehdistä ja Trendistä noin erityiseen ei ole ihan olleet niitä, missä mieltäisin nämä vahvan yhteiskunnallisen keskustelun keskiöön, vaan pikemminkin kaupallisen naiskuvan markkinointiin. Olin kyllä pannut merkille, että Trendissä on päätetty vähän uudistua, mutta… No. Meillä feministiskeptikoilla on aina vähän kyynistä tämä sanoihin uskominen ja odottelemme tekoja.

Luin jutun hämmentyneenä. Tämä olisi kovaa jopa yhteiskunnallisemmissa lehdissä. Tekstiä ei juurikaan ole kaunisteltu, ja siitä tekee vieläkin kovemman se, miten tekstin väleihin graafikko on taittanut suloisella vaaleanpunaisella karmivia tositarinoita, joita naiset ovat someen jakaneet #lääppijät tagilla. Tän jutun vois oikeasti laittaa aika sellaisenaan vaikka Tulvaan. Ja tämä on jotain sellaista, jossa on ylpeää olla mukana omalla kuvallaan ja omilla sanoillaan.

Ja jollain, tosi oudolla tavalla, nyt kun katson lehden kuvaa ja sitä kuvassa olevaa naista, joka pienestä lääpitystä tytöstä on tullut, mä oikeastaan tajuan jonkun päättyneen. Joskus ottaa vuosia, vuosikymmeniäkin, että se mikä lakaistiin maton alle tulee päivänvaloon. Että vaikka mut silloin vaiennettiin ja saatiin tuntemaan häpeää siitä, että kerroin vanhemmilleni sukulaismiehen lääppineen tissejäni, mä olen nyt tuossa kuvassa juuri siksi, etten antanut periksi. Että kannatti olla vaikenematta. Niin silloin kun nytkin. Että nyt se on nähty ja tunnustettu ja se on muistakin väärin.