Tahtoisin, tahtoisin

Mikrofoni. Kuva: Pixabay

Lauantaina olin mukana avaamassa Mäntsälän Suurlavan kesäkautta. Sehän on siis SE paikka, jossa eräskin parisuhde on kasvanut elämänmittaiseen kokoonsa. Kysy vaan vanhemmiltasi (tai isovanhemmilta), missä ne parhaat puolisot valittiin näiden nuoruudessa…

Juttelin tanssin tiimellyksessä mm. siitä millaisesta musiikista lavatanssikansa pitää. Koska meistä jokainen on kuitenkin oman makunsa vanki, niin onko mitään sellaista yleismaailmallista kaavaa, joka helpottaisi tanssiparin kohoamista tanssitaivaaseen? Kahden humpan aikana ei tässä asiassa kovin syvälle päästy, joten ehkä on jatkettava tansseja uudemman kerran. Sillä välin pohdin aihetta ääneen kirjoittamalla.

Se, mikä tehoaa nuoriin ei ehkä tehoa vanhempiin?

ja päinvastoin. Voin hyvin kuvitella, että Mariskan Kokkaa mua uppoaisi kuin häkä eräisiin meistä, mutta osa voisi äänestää jaloillaan. Toki kahvio kiittäisi… Mulle vastaavan hyljintäreaktion aiheuttaa Leevi and the leavings -tyyppiset rallatukset, joiden aikana kaipaan sekä kahvia että kuulosuojaimia. Arttu Wiskarin tunnetuksi tekemä ”Sirpa” ei osu eikä uppoa muhun. Yhtään. Siihen ei auta minkäänlaiset taivaalliset taustajoukot. Ja näitä vastaavia on toki muitakin. Tämä on kuitenkin kappale, joka saa vaihtamaan autossa kanavaa nopeammin kuin rusakko loikkaa pimeästä puskasta ajovaloihin. Maanteiden kuninkaat ja muut epätaivaalliset Suomi-antisankarit voisi kaikin mokomin jättää kaljabaarin makkaraosaston taustamusiikiksi.

Tanssimusiikissakin saa olla särmää, mutta tyylillä. Tämä Mariskan esittämä on Seinäjoen tangomarkkinoiden sävellys- ja sanoituskilpailun vuoden 2010 voittajatango. Ei mikään siloinen ja kaunis, mutta silti raapii nätisti pintaa syvemmältä.

 

Saattaa olla myös alueellisia eroja?

Hurma-yhtyeen tapa kierrättää muualtakin tuttuja hittibiisejä lavoille uppoaa minuun kuin lämmin veitsi sulaan voihin. Mutta taustallani onkin oma hämärä disco-nuoruus, johon ei iskelmämusiikki ole ikinä kuulunut.  Sen sijaan voin kyllä kuvitella, että henkilöt, joiden makuun sopii perinteinen iskelmämusiikki, saattavat hämmentyä näiden nuorten miesten loputtomasta energiasta ja musiikin esittämästä haasteesta heittäytyä joka kappaleeseen sydän edellä. Näitä biisejä ei edes voi hiihdellä tasatahtiin pitkin lattiaa. Tässä esimerkkinä yksi niistä, jolloin itse koen huutavaa vääryyttä, jos en ole päässyt parketille. Kaverit, jos olen näköpiirissä kun tämä biisi alkaa – saa hakea. Todellakin!

(Voi miksi, miksi netistä löytyy Hurman huippusovituksista vain näitä äänentoistoltaan huonoja, käsivaralla otettuja videoita?! Nyt nämä herkut laadukkaasti esille!)

Mikä musiikki sitten saa polveni notkeiksi?

Koska lavatansseissa soitettava musiikki ei automaattisesti millään tavoin kuulu lempimusiikkiini, sillä on erityisen suuri haaste päästä ihon alle. Muutaman seikan olen omasta nautinnostani oppinut kuitenkin: Teknisesti hyvin soitettu musiikki on tietenkin aina ilo, mutta se ei riitä – jos soitosta puuttuu tunteet, se jää kylmäksi. Ja kylmää musiikkia on yhtä kiva tanssia kuin söisi kylmää pastaa hyytävässä syysviimassa. On yhtyeitä, joiden lavakeikat eivät kutsu mun tanssikenkiä. Enkä tarkoita, että muusikoiden pitäisi välttämättä pistää ripaskaksi, koska joku yleisöstä sattuu siitä pitämään, mutta jos musisointi tuntuu hiton raskaalta työltä, se myös kuulostaa siltä.

Ja sitten on solisteja, jotka voisivat laulaa ihan mitä vain enkä kuule orkesterista yhtään mitään. Helminauha-yhtyeen Markus Kokkonen saisi kaikin mokomin istua kirjahyllyni päällä laulamassa kaiken maan ja taivaan väliltä (vaikka puhelinluettelon) enkä kyllästyisi koskaan. Miehen ääni on kuin hunajan ja yönmustan sametin risteytys ilman pienintäkään pelkoa nuotin viereen osumisesta.

 

Kiitos musiikista ja illan viimeinen biisi

Kiitos kaikki te ihanat muusikot, jotka laitatte elämänne likoon meidän tanssijoiden nautinnonhalun takia – te olette halauksen arvoisia! En voi edes kuvitella miltä tuntuisi olla lavalla monta kertaa kuukaudessa soittamassa ihmisille, jotka näyttävät joko vajoavan omituiseen ekstaasiin tai murjottavat lavan edessä. Katsella kun toiset viilettävät pää (kainalot, selkä, ties mikä) märkänä ja itse joutuisi seuraamaan moista iloittelua vierestä. Ehkä sille on syynsä, että teille maksetaan ja meille ei… (vaikka työstä tämäkin välillä käy, ei siinä).

Loppuun on nyt nostettava the Biisi, joka ensikertaa koettuani sai itkemään viejän olkapäätä vasten. Elämäni draamoista yksi oli vereslihalla, ja kun kohdalle osui viejä, jonka tanssisyli antoi luvan tunteiluun… sen jälkeenkään en ole tätä voinut kuunnella ilman silmien sumenemista. Jotkut kappaleet vaan ovat sellaisia, antavat ja ottavat kaiken. Totta puhuakseni en kyllä muista kenen sylissä itkin, mutta sen tuoksua en unohda, jonka tähden ne kyyneleet vieritin.

Finlanders – en osaa edes esitellä yhtyettä. Kaikkihan sen tietää? Ainakin lavatanssipuolella tämä yhtye on vakiinnuttanut asemansa huipulle. Hattua täytyy nostaa, että herrat ovat jaksaneet kiertää maita ja mantuja jo vuodesta 1984. Piti muuten ihan laskea, että kyllä, neljättäkymmenettä vuotta. Huh. Saman verran on aikaa mun rippikoulusta!

En kasvojas muista, mut tuntisin ihosi tuoksun. En ääntäsi tuntis, mut tuntisin veresi juoksun…

 

Encore

Viimeiseksi pitää aina heittää joku täky, niinpä esitän toiveen: Ottakaa Tuure Kilpeläisen esittämä Tahtoisin, tahtoisin ohjelmistoonne vaikka kaikki. En olisi yhtään pahoillani, vaikka saisin kuulla 100 erilaista versiota kappaleesta, joka kuvastaa niin tolkuttoman hyvin sitä pientä hetkeä, pientä rakkaustarinaa, joka voi sisältyä onnistuneeseen tanssiin. Se kestää kahden tanssin verran kerrallaan, tulee jos on tullakseen ja haipuu sitten pois. Ja kerran illassa Astor Piazzollaa, jos saan pyytää.