Uuden polven talkoolaiset – Soldiers of Odin

Kaksi kissaeläintä Afrikasta. Kuva: Pixabay

 

Ihminen on laumaeläin; se saalistaa yhdessä, viihtyy yhdessä ja etsii minuuttaan suhteessa toisiin ihmisiin. Ei siis ihme, että me hankkiudumme herkästi laumoihin – huonoihinkin.

Suomessa kukoistava talkookulttuuri sai aikaan maailman menestyneimmän jälleenrakennusprojektin viimeisten sotien jälkeen, kun suomalaiset rakensivat kodit evakoille, maksoivat sotakorvaukset ja saivat sotien murjoman yhteiskunnan toimimaan ennätysajassa. Ei siis ihme, että tänäkin päivänä hyvin monenlaiset vapaaehtoisuuteen perustuvat työt herättävät mielenkiintoa.

Perinteisen talkootyön kiinnostus on kuitenkin vähentynyt huomattavasti vuosikymmenten saatossa. Enää eivät taloyhtiöissä kaikki osallistu ilomielin yhteisen alueen kunnostamiseen eikä tapahtumiakaan tehdä pelkän tekemisen ilosta ainakaan isolla porukalla. Yhteinen hyvä on kokenut inflaation. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tilanne on muuttumassa!

Kiltit nuoret kollit eli Soldiers of Odin

Maahamme on syntynyt uusi talkoolaisuuden muoto – nuorten aikuisten katupartio eli Soldiers of Odin (Odinin soturit).

Ilmoituksensa mukaan Soldiers of Odin yhdistys tukee ja ylläpitää alueensa turvallisuuskulttuuria ja edistää kansalaisten omaehtoista ympäristön turvallisuuden ylläpitoa. (WIkipedia, 20.4.2016)

Kovan kuoren alla sykkii rakastava ja lempeä sydän. Me kaikki poikalasten vanhemmat tiedämme, että herkkyys ja rakastavuus eivät ole vain tyttöjen ominaisuuksia, pojat tuntevat aivan yhtä voimakkaasti. He halivat ja kaipaavat halausta siinä missä tytötkin, eikä itkukaan ole poikalapsille vierasta. Se on hyvä, ja siihen pitääkin kannustaa. Karskin nahkatakin alla piileskelee tasavertaisuuteen ja yhteiseen hyvinvointiin kaipaava sielu, joka pelkää pimeää ja näkee uhkakuvia.  Uuden polven talkoolaiset haluavat turvata meidän elämäämme tavalla, joka tuntuu monesta meistä kuitenkin ahdistavalta.

Urheilu- ja kulttuuriseurat avainasemassa

Nuorten miesten kohtaloksi koituu liian usein meidän oman yhteiskuntamme sisäänkirjoitetut tympeät olettamukset. Tanssiva poika saa osakseen kaikenlaista typerää kommentointia ja jalkapallosta nauttiva, mutta vähemmän kilpailuhenkinen yksilö tiputetaan nopeasti pois ketjusta. Meillä on turhan kireät normit poikalapsille. On vaikeaa löytää sellainen porukka, jossa tulee hyväksytyksi juuri sellaisena kuin on – herkkänä, tuntevana, harjoittelevana ja innostuneena ihmisenä. Liiallinen kilpailuhenkisyys ja kurinalaisuus voivat tappaa tekemisen nautinnon ja nämä nuoret jäävät seurojen ulkopuolelle. Heidät suorastaan hylätään laumojen ulkopuolellle.

Yksinäinen nuori saattaa päätyä seuraan, jossa yksinäisyyttä ja loukattuja tunteita käytetään hyväksi ja synnytetään yhteishenkeä hankkeisiin, jotka eivät suoranaisesti palvele ketään. Se on varma, että jokainen meistä pyrkii löytämään jossain vaiheessa elämäänsä yhteisön, jossa tulee nähdyksi ja arvostetuksi. Onko se yhteisö sitten hyvä onkin toinen tarina.

Meillä on käsissämme turhautuneiden aikuisten joukko, joka kuvittelee pelastavansa maailman luomalla pelon ilmapiirin. He tekevät sen innolla, jonka soisi suuntautuvan suoraan vanhusten, vammaisten ja lapsiperheiden hyväksi. Mutta eiväthän nämä kaljupäiset ja pilottitakkiset ihmiset uskalla näyttää pehmeää ydintään hoivaamalla toisia ihmisiä, koska se ei ole ollut tapana ennenkään. Hoivatyö nähdään pehmoiluna toisin kuin katupartiointi. Minusta kyse on täysin samasta asiasta, mutta katupartiointi on saatu näyttämään karskin miehen hommalta kuvitteellisen viholliskuvan ansiosta.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, että suomalaisen miehen ja naisen ytimessä on edelleen halu auttaa toisia sekä tietoisuus siitä, että yhdessä olemme enemmän. Yksin kukaan meistä ei pärjää, yhdessä saamme aikaan ihmeitä. Haluamme kuulua laumaan huolimatta siitä, kuinka laillista sen toiminta on tai kuinka paljon hankaluuksia siitä toiminnasta yksilölle seuraa.

Tämä maa tarvitsee rohkeita hyväntekijöitä

Jokaisen nuoren aikuisen lähipiirissä on joku, joka tarvitsee konkreettista apua. Se voi olla vanhus, sairas tai yhden aikuisen pyörittämä lapsiperhe.  Todelliset sankaritarinat syntyvät siitä, että annamme aikaa ja apuamme niille, jotka sitä todella tarvitsevat, eivät siitä, että kuljetaan kavereiden kanssa kaduilla pelottelemassa muita. Katupartiot ovat hassu tapa osoittaa pehmeyttä.

Pelkoa me emme tarvitse, vaikka se tuttu ja turvallinen tunne joillekuille onkin. Me tarvitsemme rohkeutta luottaa, katsoa silmiin ja nähdä toisessa samanlainen hämmentynyt, epävarma ihminen joka meistä jokainen on.

Rakkaat kanssaihmiset – tehdään hyviä tekoja hyvän kautta. Niille on Suomessa tilaa nyt enemmmän kuin koskaan!