Jouhikko, soitinten John Holmes

13064724_10154364168274156_2249291402267789098_o
Jouhikkojumala Pekko Käppi ja K:H:H:L

 

Olen sillä tapaa ikävä ihminen, että jos olen joskus onnistunut muodostamaan negatiivisen mielikuvan jostakin asiasta tai ihmisestä, niin en siitä hevillä luovu. Kelkkani kääntäminen vaatii keskimääräistä enemmän yritystä ja epäonnistuu yleensä siitäkin huolimatta. Myönnän auliisti, että tämä on iso vika ja suuri puute henkilössäni.

 

Kuin serkkuaan suutelisi

Olen eilisiltaan saakka pitänyt kansanmusiikkia ja perinnesoittimia serkusavioliittoja kannattavien ihmisten juttuna. Rumasti sanottu, tiedän. Tämä siitäkin huolimatta, ettei minulla ole varsinaisesti ollut mitään järkevää syytä kyseisen musiikkigenren aiheuttamaan henkiseen kananlihaan ja puistatukseen; minua ei ole pakotettu muksuna tanhuamaan hiostavassa kansallispuvussa tai köijätty väkisin soittotunnille tai Kaustiselle kantele kainalossa. Värttinä on vituttanut aina, enkä edes tiedä miksi. Ehkä syynä on ärsyttävän kimakka ja ronkuva tapa tuottaa ääntä ja tahtilaji, joka ei itselle istu. En tiedä. Olen kasvanut Juice Leskisen, Eppu Normaalin ja Baddingin vaikutuspiirissä, täydellisen epämusikaalisessa perheessä, jossa kitinästäni huolimatta ei soittoharrastusta kustannettu, kun alle kouluikäisenä olisin pianotunneille mielinyt. Neljätoistavuotiaana ostin halvan akustisen kitaran, opettelin kolmesta soinnusta kaksi ja opetuksen puutteessa innostus lopahti suurin piirtein siihen, kun olin oppinut näppäilemään Stairway to heavenin melodian. Pari vuotta sitten lahjoitin skitan Pörrön ipanoille.

En väitä omaavani minkääntasoista rokkipoliisin pätevyyttä. Minulla ei ole kahden näppälymelodian hanskaavana keski-ikäisenä toimihenkilönä sille tontille asiaa. Kuuntelen musiikkia ja joko pidän tai en pidä kuulemastani. Korviini sopii useampi genre valtavirtapopista saksalaisen industrialmetallin kautta vähän happoisampaan jatsiin; riittää, että melodia on hyvä ja rytmi saa jonkin ruumiinosan nytkimään. Komea laulanta on plussaa, muttei välttämätöntä. Tekstin on syytä olla jotain muuta kuin uuhaahbeibibeibijeah, koska täti on jo vanha, eikä jaksa kevätkiimaista ja keskenkasvuista feromonihönkimistä.

Kun oma muksu parin musiikkileikkikouluvuoden jälkeen viime syksyllä ilmaisi kiinnostuksensa soittaa kanteletta, olin helpottunut, ettei instrumenttivalinta ollut piano tai joku muu liian suuri, äänekäs tai kallis vekotin. Istuin illan verkossa googlaten soittimia ja törmäsin ensimmäisen kerran Koistinen Kanteleen soittimiin. Se tunne, kun minulle valkeni, ettei perinnesoittimen tarvitse olla tylsä! Verkostoista löytyi kyselyn jälkeen yksi myynnissä oleva, sähkönsininen Koistinen ja kävin lunastamassa sen muksulleni sopuhintaan. Lapsi oli ikionnellinen ja äiti opetteli salaa yösydännä rämpyttelemään punkkarikanteleella Game of Thronesin melodiaa kuultuaan, että alkuperäisessäkin soitellaan samaisella instrumentilla.

Mädätyksen siemen oli sieluun kylvetty.

 

Soitinten John Holmes

Jokunen päivä sitten Anu kyseli Facebookissa, josko joku olisi innokas lähtemään hänen seuraneidikseen Pukkilaan syömään hyvin ja tsekkaamaan bändiä. Taivaankappaleet asettuivat kerrankin just sopivasti ja sieltä minä sitten eilisiltana itseni löysin. Ylistetyssä Ruokapaikka Kohisevassa tarjoiltiin intialaista mättöä ja juuri kun olin saanut nuoltua lautaseltani korman jämät suuhuni ja ajattelin keskittyä ryystämään erinomaisen herkullista punaviiniäni, lavalle pujotteli takahuoneesta melko vahvalla hipsteriviballa kyllästetty kolmikko. Myönnän, että ennen kuin ensimmäistäkään tahtia oli soitettu, olin ihan varma, että yksi viinilasillinen ei riittäisi. Tai edes yksi pullo. Korvat vuotaisivat verta ja kotiin mennessä vituttaisi.

Olin niin väärässä. Seison korjattuna.

Keikka kiipesi henkilökohtaiselle Top 10 -listalleni.

En ollut koskaan kuullutkaan Pekko Käpistä ja vielä vähemmän Kuolleiden Hillittömien Hevoisten Luista. En tosin varmuudella ole kuullut monista muistakaan laulu- ja soitinorkestereista, mutta en etenkään edellämainituista. En ollut ikänäni nähnyt sähköjouhikkoa, sikarilaatikoista kyhättyjä kitaroita kylläkin. Jouhikko on ollut minulle suurin piirtein yhtä miellyttävää kuultavaa, kuin tuberkuloottisen hyttysen epävireinen ininä. Ja maailmanmusiikki jotain, josta voi sopivassa seitinohuessa kuunnella taustamusiikkina, jos mitään muuta ei jukeboxista löydy. Yleensä löytyy. En myöskään ole koskaan harkinnut vakavasti punaviinipäissäni riisuvani mukavia puuvillapikkareitani ja heittäväni niitä lavalle, esiintyvän artistin jalkojen juureen.

Nyt olen.

Hypnotisoiduin. Hengästyin. Hurmaannuin.

Sähköjouhikon ääni on jotain niin alkukantaista, rujonkaunista ja haltuunottavaa, etten tiennyt miten päin minun olisi pitänyt olla. Se on silkkaa aikuisviihdettä. Se on soitinten John Holmes. Jos hiukseni olisivat yhtään pidemmät, olisin varmaan moshannut itselleni aivotärähdyksen ja nikamavamman. Ja jos olisin ehtinyt juomaan yhdenkin lasin enemmän viiniä, olisin ehkä riisunut kalsarinikin.

 

Sitä paljon puhuttua omaa kulttuuria

Kun eräät litteäotsaisemmat piirit ovat tehneet nimenomaan vieraiden kulttuureiden vastustamisesta valtavirtailmiön, ei niiden piirien edustajia kuitenkaan eiliselläkään keikalla näkynyt. Onneksi.

Tai oikeastaan valitettavasti.

Minulle ei ihan täysin ole auennut se logiikka, miten yhtäältä huudetaan pää punaisena muiden kulttuurien traditioiden ja tapojen alemmuutta ja huonommuutta verrattuna omaan, mutta toisaalta paskat nakataan siitä omasta. Nimetään kävely- ja käsirysykerhot vieraiden jumalien mukaan, sen sijaan että ammennettaisiin oman maan kansanperinteestä. Pukeudutaan pilottitakkiin ja maihareihin, muttei sarkahousuihin ja supikkaisiin. Ihaillaan viime vuosisadan saksalaista militanttiperinnettä, mutta ei kotimaista runonlaulantaperinnettä.

Mikä vittu siinä on, että omakaan kulttuuri ei kelpaa, rajakit? Kyllä Pekkoa voisi fanittaa keskikaliankin äärellä, ei se välttämättä ranskalaista cabernet sauvignonia kylkeensä itke. Kulttuurina se on kuitenkin äärisuomalaista. Oman kulttuuriperinnön tukeminen, tekeminen ja kuluttaminen on sitä paitsi aidompaa isänmaallisuutta, kuin yksikään katupartiokierros yhdessäkään suomalaisessa taajamassa.

Itse olen iloisesti yllättynyt siitä, että oman kansamme traditiot ovat hengissä ja voivat hyvin ja että niitä pidetään pienen, mutta hyvin aktiivisen joukon voimin myös elinvoimaisina ja kehitetään edelleen. Perinteinen jouhikko nimittäin taipuu modernina versionaan moneen ja on vielä miehekkäämpi ja voimallisempi kuin särökitara. Bluegrass- ja rootsmaustein se on edelleen selvästi suomalainen ja osaavissa käsissä perinteiset musiikilliset elementit ovat edelleen tunnistettavissa ja tuttuja, mutta riittävän mainstreamia musiikkimaultaan kaltaiselleni ei-niin-traditionalistille. Innostuin ja inspiroiduin niin paljon, että ajattelin jatkossa hakeutua aktiivisesti tilanteisiin, jossa altistun omalle kansanperinteelleni. Sivistykseltään rajoittuneempi kansanosa fanitelkoon vieraita, sotaisia viikinkijumalia ja muuta kuraista halpatuontikulttuuria.

Minä hankin supikkaat ja rongutan lapsen kanteleella rokkiriffejä yösydännä.

Enkä enää ikinä, milloinkaan, niputa yhteen tanhua ja serkusavioliittoja.