Aika entinen ei koskaan enää palaa…

Kaikki pelaa

… enkä osaa olla siitä yhtään pahoillani!

Karkeasti arvioiden puolet tämän maan kansalaisista on naisia ja heillä on yhtä paljon merkitystä onnellisen yhteiskunnan rakentamisessa kuin miehilläkin. Silti on asioita, joissa yhteinen hyvä ei pääse kukoistamaan vapaasti ilman sukupuolikysymystä. Yksi omaa elämääni koskettavista nyrjähdyksistä on rakas harrastukseni lavatanssit, joiden käytänteitä aika ei ole juurikaan vuosikymmenten varrella muuttanut.

Tulen lavatanssimaailmaan kansantanssien parista. Esiintyvässä tanhu-ryhmässä ollaan aina pyritty yhteiseen hyvään ylittäen joskus oman mukavuusalueen rajat. Me harrastamme yhdessä ja pidämme huolta, että jokaiseella on mahdollisuus nauttia yhdessäolosta. Olemme tanssijoina yhtä tärkeitä sukupuoleen, ikään tai pankkitilin saldoon katsomatta.

Niinpä lavatanssien naftaliinin hajuinen miesten johtama hakukäytäntö jaksaa huvittaa ja harmittaa minua. Suomalaisissa lavatansseissa naiset edelleen seisovat hakurivissä ja miehet käyvät sieltä sitten poimimassa itselleen mieluisan tanssiparin. Homma toimisi mukavasti, jos lavoilla kävisi kutakuinkin saman verran miehiä ja naisia. Vaan nytpä onkin niin, että tanssivia naisia on huomattavasti miehiä enemmän (mikä on toinen kestohämmästelyni kohde. Miehet, oi miksi?) Siitä seuraa aikamoinen mielipahan kestoaihe, kun osa naisista pääsee tanssimaan vain kerran, pari illan aikana. Kaikki eivät välttämättä sitäkään.

Taustalla on joidenkin kovaäänisten miesten halu optimoida omaa tanssinautintoaan, mutta myös joidenkin lavakulttuurin omaksuneiden naisten haluttomuus lisätä omaa hakuaikaansa. Nykyisellään naiset pääsevät nauttimaan haetuksi tulemisen tunteesta huomattavasti miehiä enemmän. Tanssiin haetuksi tuleminen on aina yhtä sykähdyttävää – saada tuntea olevansa kaivattu, tarpeellinen, haluttu. Miksi emme soisi tätä tunnetta yhä enenevissä määrin myös miehille?

Tuttu helvetti on parempi kuin vieras taivas

Toive saada tanssia riittävän hyvän seuraajan kanssa on toki yhteinen niin miehillä kuin naisilla. Jotkut miehet pelkäävät joutuvansa tanssimaan sellaisten seuraajien kanssa, joista he eivät ollenkaan nauti. Meille naisille tuo on arkea. Jokainen viejä ei saa sydäntä puhkeamaan kukkaan, mutta nekin tanssit tanssitaan alusta loppuun, ja sitten on seuraavan vuoro. Aina ei voi voittaa, mutta jokaisen viejän voi koettaa saada loistamaan! Saman voi halutessaan kääntää myös toisin päin.

Vanha, lavatansseihin tottunut ikäpolvi tämän vinouman vielä kestää, mutta useat uudet, tanssijoina nuoremmat, kokevat naisten vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa oman tanssi-iltansa onnistumiseen hyvinkin epäoikeudenmukaisena. Eikä se auta hiukkaakaan, että netin tanssipalstoilla neuvotaan muuttamaan asennetta, vaatetusta, hiustyyliä tai parantamaan tanssitaitoa. Jos ei ole enää jääkaapin tuorein munkki, sitä on vaikea asenteella muuksi muuttaa. Se ei poista ihmisen merkitystä tanssiharrastuksen mahdollistajana myös muille. Mitä tekisivät erilaiset tanssiyhdistykset, jos naiset toimisivat rationaalisesti eli lakkaisivat käymästä harrastuksessa, jossa tulee pahoille mielin?

Toisin kuin moni lukija saattaa nyt luulla, kuulun niihin, jotka pääsevat varsin hyvin tanssilattialle ja olen siitä onnellinen. Rakastan tanssimista ja nimenomaan paritanssia, koska se koskettaa minua tavalla, johon arkiset kokemukset eivät ulotu. Olisi kamalaa joutua kuunteluoppilaaksi ja tulla täten hiljaisesti torjutuksi ilta toisensa jälkeen. Sitä tunnetta pelkään minä, ja sitä pelkäävät myös monet miehet. Kelpaamattomuuden tunne on jäytävä, olo on kuin vilttipenkkiläisellä jalkapallo-ottelussa: ”Eikö minun panostani tarvita, olenko tarpeeton?” Yhteisöllisyydestä voimaa ja virtaa saavana ihmisenä tunnen suurta myötätuntoa niitä kohtaan, jotka maksavat tanssilipun hinnan ja saavat sillä rahalla oikeuden istua ja kuunnella. Yksi tai kaksi tanssiparia vielä näin menee, mutta kokonainen ilta…

Vaihtoehtoja on, ja ihan onnistuneitakin!

Vaihtoehtoina on esitetty sekahakua (kaikki saavat hakea toisiaan) tai vuorohakua (vuorotunnein miehet ja naiset hakisivat toisiaan). Jossakin päin Suomea nämä ovatkin käytössä, mutta normaalisti kovin uudistusmielisellä pääkaupunkiseudulla nämä uudistukset vaan eivät tahdo mennä läpi. Kenties lavojen pitäjät pelkäävät menettävänsä tansssijoita? Tämä pelko lienee täysin turha, kyse on sentään tanssimaanikoista, siis ihmisistä, jotka eivät kykene pysymään kotosalla yhtä viikkoa ilman tansseja. Pienen rutinan jälkeen uudistuksesta tulisi täysin totuttu hakumuoto.

Edelleen tanssipaikoilla on lupa olla tanssimatta kaikkien kanssa eli lupa optimoida oma tanssinautinto. Teoriassa sanotaan, että vain juopuneelle voi antaa rukkaset, mutta kyllä niitä voidaan antaa, ja annetaan muillekin. Jos ajatellaan lavatanssijoita yhteisen harrastuksen äärellä kohtaavina ihmisinä, niin eipä niitä rukkasia kannata kuitenkaan alvariinsa jaella tai ainakin ne olisi kiva selittää tavalla tai toisella siten, ettei vastapuoli jää kovin pahoille mielin. Vanhat viisaat sanovat, että niin makaa kuin petaa. Itsekkyys kopsahtaa ikävästi omaan nilkaan ennemmin tai myöhemmin.

Sillä kyllä, me olemme tuntevia ihmisiä kaikki ja vaikka kuinka tunteiden osoittaminen olisi vaikeaa, niiden olemassaoloa se ei poista. Minut havahdutti taannoin tanssimaailman ulkopuolelta tuleva ihminen, joka kieltäytyessään tanssista halasi lämpimästi. Hän ei halunnut loukata, mutta ei voinut sillä kertaa lähteä parketille. Milloin tapahtuu se ihme, että lavalla tanssija halaa toista antaessaan rukkaset? Onko se lopulta niin iso asia? Jokainen meistä on oikeutettu olemaan paikalla ja saamaan mukavaa kohtelua harrastuskavereilta.

Aika siirtyä eteenpäin – kaikki pelaa

On mielenkiintoista, kuinka samaan aikaan valitetaan ettei lavoille tule uusia ihmisiä, ja silti vaaditaan näiden palaavan ajassa vuosikymmenten taakse. Se yhtälö on monelle mahdoton ja niinpä kaikki muut tanssimuodot vetävät uutta porukkaa kuin siimaa, mutta lavoille asti näistä harva päätyy. Voimme toki jatkaa tätä kissanhännänvetoa loputtomiin, mutta pahoin pelkään, että hirttäytyminen entisaikojen pölyisiin tuulahduksiin sahaa lavatanssiväen omaa oksaa. Tanssilavojen määrä ei käsittääkseni ole ainakaan nousussa nykymetodein.

Antamalla enemmän hakuaikaa naisille, annamme heille myös enemmän vastuuta omasta tanssi-illasta. Samalla tulemme antaneeksi miehille mahdollisuuden kokea haetuksi tulemisen riemua. Jaetaan taakkaa, annetaan kukin omastamme.  ”Kaikki pelaa” käyttöön myös tanssilavoilla 🙂

Loppuun vielä miesten esittämä miesten tunteista kertova kappale. Samaa tunnetta, lihaa ja verta tässä ollaan. Yhtä paljaana kaikki.