Peukku Pullervolle!

Kävipä niin, että lempipöksyni ottivat ja hiutuivat käytössä siihen pisteeseen, että oli pakko hankkia uudet. Onnekseni löysin vakiovaatekaupastani samanlaiset; tismalleen samaa kokoa ja mallia. Maailma tuntui olevan hyvinkin mallillaan, kunnes myöhään eilen illalla havahduin siihen, että olen ensimmäisestä käytöstä lähtien joutunut nostelemaan uusia pöksyjäni, kun ne pruukavat valumaan ärsyttävästi. Ja kun tarkemmin ajattelin asiaa, jouduin toteamaan nostelevani myös vanhoja, hiutuneita himahousujakin.

Tässä kohtaa on todettava, etten todellakaan ole ollut dieetillä, vaan vedellyt naamariini surutta samaa ruokaa kuin ennenkin ja lähinnä keskittynyt kaikenlaiseen huilailuun hikiliikunnan sijaan. Hyppäsin kuitenkin varmuuden vuoksi puntarille ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen ja katso! Painosta puuttui ihan karvan vajaa kahdeksan kiloa. Facebookkasin asiasta, koska miksipä ei. Onhan se nyt outoa, että paino tippuu, vaikkei ole asian eteen rikkaa ristiin laittanut.

 

Pyy maailmanlopun edellä?

mithelv

 

Päivitin statuksen yöllä puolen kolmen aikaan ja kun aamulla heräsin, oli tykkäyksiä kertynyt vajaat kolmekymmentä. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että yleensä parinsadan FB-kaverin jengistä randomstatuksiini reagoi jollain tapaa ehkä viisi, mutta korkeintaan kymmenen ihmistä. Jos jaan jotain lapseni suusta päässyttä slapstick ja standup -osaston juttuja, pääsen hyvällä ajoituksella ehkä viiteenkymmeneen. Eeppiset merimaisemat ja muut snapshotit keräävät peukkuja ehkä tusinan, äärimmäisen harvoin enempää. Jos taas postaan jotain erityisosaamiseeni liittyvää, jota olen harjoitellut tuhansia tunteja ja jossa olen oikeasti nohevampi kuin 99,5% tämän maan väestöstä, peukkua tulee niiltä kolmelta-neljältä muulta asiantuntijalta, korkeintaan.

Mikä siis peukututtaa painonlaskussa?

Sekö, että yhteiskunta on nykyään piuhoitettu niin, että painonpudotus on jonkin sortin sankariteko? Vai se, että joku keski-ikäinen pullervo on kutistunut, jihuu!?

Onko painon tippuminen jotenkin erityisen jees, vaikka ihminen ei ole pyrkinyt laihduttamaan? Olenko ollut kuplani mielestä laihtumisen tarpeessa oleva mätisäkki? Entä jos painon putoaminen vaivihkaa ilman elämänmuutosta johtuukin vaikka jostain piilevästä, vakavasta sairaudesta? Jälkimmäinen vaihtoehto oli nimittäin itselläni päällimmäisenä mielessä puntarilla seistessäni. Painoni on yleensä hyvin stabiili riippumatta siitä mitä syön tai miten paljon urheilen; vain löllön ja lihaksen suhde vaihtelee. Laihdun yleensä vain jos terveydentilassani tapahtuu jotain tavallisesta poikkeavaa. Ja tällä hetkellä koen itseni terveeksi. Entä jos minulla onkin syöpä tai joku imeytymishäiriö? Mitäpä jos vaivihkainen painonpudotus indikoikin tulevaa, tuskallista kuolemaa?

Miksi peukutamme laihtumista, mutta kaikenlainen painon nousu, johtui se sitten läskistä tai lihasmassasta, on lähtökohtaisesti vähemmän toivottavaa? Entä jos olisinkin lihonut kahdeksan kiloa? Olisinko tohtinut edes kertoa siitä? Olisiko kukaan tohtinut moista peukuttaa? Tuskin. Lihominen on tabu. Se kertoo laiskuudesta, holtittomuudesta ja tyhmyydestä, vaikka sen pitäisi kertoa siitä, että jokin on ehkä vialla. Aivan kuten salavihkaisen laihtumisenkin pitäisi kertoa siitä, että jotain on vialla, eikä siitä, että nyt on jätetty pullat syömättä ja oltu salilekasalilvika.

 

Vituttaako?

Ei vituta. En pahastunut sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta sen verran säikähdin, että menen lääkäriin. Minun tapauksessani on nimittäin niin, että painoni on hyvin stabiili, ellei terveydentilassani ole tapahtunut tai tapahtumassa jotain hälyyttävää. Todennäköisin syy laihtumiselle löytyy säännöllisemmäksi muuttuneesta elämästä, paremmista yleisfiiliksistä ja järkeistetystä unirytmistä, mutta silti. Menen lääkäriin.

Mutta ihmettelen kyllä, miksi toimimme sosiaalisessa mediassa, kuten toimimme. Miksi peukku on default-reaktio laihtumisuutisille, mutta sivuutamme ne oikeasti merkitykselliset ansiot, joihin ystävämme ja tuttavamme moninaisine ruumiinmuotoineen on yltäneet? Miksi kaverin laihtumisen kommentointi tai siitä tykkääminen on niin perushuttua, ettei sitä tule edes ajatelleeksi? Mikä helvetin menestyksen mittari elopainon vaakalukema on? Enkä muuten väitä olevani välttämättä yhtään sen jalostuneenmpi yksilö minäkään, mitä tähän asiaan tulee. Peukutan varmasti itsekin asioita yhtään sen enempää ajattelematta.

Taannoin jo valmiiksi hoikka ystävätäreni kertoi lisänneensä saliharjoittelua. -Peukku.

Toinen uhkaili olevansa viimeistään heinäkuussa rantakunnossa, kunhan ottaa dieettiinsä pienen loppurutistuksen. -Peukku.

Yksi kaltaiseni postasi muutama kuukausi sitten ennen ja jälkeen -kuvat oman kroppansa muodonmuutoksesta normaalivartaloisesta, ehkä aavistuksen pehmeästä äitihahmosta tiukkalihaiseksi puumaksi. -Peukku, saatana.

Mutta miksi vitussa edes peukutin? Kukin heistä on minulle kaikkea muuta, paitsi sisällöttömiä vartaloita. Kaikki äitejä, huikeita asiantuntijoita ja erityisosaajia ja empaattisia, älykkäitä ja yksilöllisesti kauniita ihmisiä. Upeita naisia. Hyviä ystäviä. Sisällöltään täydellisiä, vaikka pakkausmuoto olisi mikä! Peukutinko heidän lomakuviaan? Peukutinko uutta kampausta? Tykkäsinkö perhepotretista? Reagoinko mitenkään oivaltavaan ja hauskaan päivitykseen jääkiekon MM-kisoista?

En. En. En. En peukuttanut.

Peukutin laihtumista ja fitnesspimupyrkimyksiä. En peukuttanut sitä, mikä heitä ilahdutti. Peukutin lihaa. Peukutin markkinoiden pakkosyöttämää kuvaa ihannevartalosta. Peukutin ruumismia.

Astuin ansaan.

Se vituttaa.