Mari Rantasila: ”Epämiellyttävä naishahmo olisi mahtava ja toisi monipuolisuutta”

Mari Rantasila elokuva-alan tasa-arvon asialla

Mari Rantasila

Marin opiskeluaikainen manifesti kohdistui ulkonäkökeskeisyyteen, minkä ansiosta roolien kirjo kasvoi. Vaikka raha usein ratkaisee, hän soisi alan toimijoiden ottavan paljon rohkeammin riskejä. Marin mielestä tasa-arvosta puhuminen julkisuudessa on todella tärkeää.

TEKSTI: HEIDI MYLLYNIEMI

Opiskelit Teatterikorkeakoulussa 1983-87. Millä tolalla tasa-arvo oli?

Kävin koulun Jouko Turkan kautena ja minusta koulutus oli tasa-arvoista. Kaikilta vaadittiin samaa. Turkka arvosti vahvoja naisia. Naiset kyllä itkivät paljon, mutta miehiäkin yritettiin saada itkemään samalla tavalla.

Millaiselta roolitarjonta näytti kun aloit näytellä elokuvissa?

Olen ollut onnekas roolien suhteen, kenties johtuen siitä etten ole mallityyppiä. Teatterikouluaikana olin tosi hoikka. Jossain vaiheessa se meni överiksi ja anoreksiataustani takia tajusin, ettei tämän kanssa pidä leikkiä. Sitten aloin lihottaa itseäni. Ajattelin, että roolit eivät saa olla kiinni siitä miltä näytän ja mitä painan vaan että rooleissa pitää olla näyteltävää. Se oli manifesti, jota toin paljon esiin. Osaksi sen ansiosta minulle varmaan tarjottiin erilaisia rooleja, kuten loistava Helenan rooli Neil Hardwickin kirjoittamassa Pakanamaan kartta-tv-sarjassa.

Mari Hannan roolissa Henkesi edestä -elokuvassa. Kuva © Petri Kotwica

Sait parhaan naissivuosan Jussi-palkinnon Hannan roolista Petri Kotwican elokuvassa Henkesi edestä. Mikä hahmossa puhutteli?

Rooli kiinnosti minua valtavasti. Hannan hahmolle tapahtui tarinassa paljon ja hän oli aktiivinen toimija. Hanna olisi voinut yhtä hyvin olla myös mies, hän vain sattui olemaan nainen. Olin miettinyt jo ennen kuin edes tiesin elokuvasta voisiko joku oikeasti mennä vastaavassa tilanteessa niin pitkälle. Aika vähän tehdään rikoksia kostomielessä sen takia, että oman perheen jäsen on esimerkiksi tapettu tai raiskattu.

Sinua kiinnosti esiintyminen jo lapsena. Onko joku rooli jäänyt mieleesi?

Ensimmäisellä luokalla näyttelin Nukkumattia, vaikka olisin halunnut olla prinsessa. Minulla oli sukkahousut, sininen paita ja sateenvarjo. Olin mielestäni kauhean näköinen. Minua lohdutti se, että Nukkumatilla oli eniten puhetta. Muistan ajatelleeni, ettei ulkonäkö olekaan niin tärkeä asia, mikä oli seitsemänvuotiaalta todella hyvä huomio. Roolin olisi aivan yhtä hyvin voinut tehdä poikakin, mutta jostain syystä en ole koskaan ajatellut niin. Minulle oli itsestäänselvää, että Nukkumatti oli tyttö.

Noin 10-vuotiaana olin kolmen herännäisuskovaisen sisaruksen vetämällä kesäleirillä. Teimme teatterierityksen tynnyrissä kasvaneesta tytöstä, jota minä näyttelin. Silloin muistan ensimmäistä kertaa tajunneeni toiston merkityksen. Että toisto naurattaa. Ja miten hyvältä tuntuikaan kun ihmisiä huvitti.

Oletko itse kokenut eriarvoista kohtelua?

Olen kasvanut kolmen veljen kanssa ja minut on kasvatettu todella tasa-arvoisesti. Näyttelijäopiskelijana koin kaiken olevan tasa-arvoista. Kun aloin ohjata ja tehdä musiikkia, hämmästyin. Molemmat maailmat olivat todella sukupuolittuneita eikä naisille ja miehille suotu samoja juttuja. Aloin miettiä, että jos tämä johtuukin minun persoonastani…

Jussi-gaalan kiitospuheessasi kannustit tekemään lisää rooleja yli 50-vuotiaille naisille. Miksi heille on vähemmän rooleja?

Elokuvarooleja vanhemmille naisille ei ole kirjoitettu. Niitä ei vain ole. Muistan tehneeni kolmekymppisenä nelikymppisen naisen rooleja, koska haluttiin roolihahmon näyttävän nuoremmalta.

Teatterissa on vähän sama juttu, mutta vanhempien naisten rooleja on kuitenkin enemmän. Siellä voidaan tehdä rajumpia kokeiluja, koska se ei ole niin kallista. Elokuvanteko maksaa enemmän ja se on aina riski rahoittajille. Televisiossakaan naisrooleja ei löydy kun täyttää 45 tai 50. Tv:n puolella tarinat ovat kuitenkin nykyään erilaisia ja riskejä otetaan rohkeammin.

Miten näyttelijän habitus vaikuttaa roolitukseen?

Miehen rypyt ja silmäpussit ovat läheltä kuvattuna karismaattisia mutta naisten eivät – niitä ei haluta nähdä. Tämä johtuu siitä keitä istuu päättämässä mitä ja millaisia rooleja halutaan nähdä. Teatterissa ei olla jatkuvasti lähikuvassa, joten se on armollisempaa. Jos yritetään tehdä toisenlaista naiskuvaa, sanotaan, ettei sitä jakseta katsoa. Siitä nousevat ulkonäköpaineet. Kun avuksi otetaan kauneuskirurgia ja jos leikataan liikaa, homma kääntyy itseään vastaan kun persoona katoaa. Lopputulos tällöinkin on, että jää rannalle rooleista.

Miksi roolihahmojen kirjo 45-65 v. naisilla on niin kapea?

Sieltä puuttuvat naistoimijat, esimerkiksi poliisit ja juristit. Meillä Suomessa ei ole toistaiseksi poliisisarjoja, joissa on 40–50-vuotiaita naisia pääosissa, kuten Happy Valley BBC:llä. Koska niitä ei ole tehty, ei tiedetä mitä ne voisivat edes olla eikä riskejä uskalleta ottaa. Asiat ovat onneksi muuttumassa: Yleltä on vuonna 2017 tulossa Leea Klemolan poliisisarja, jonka pääosissa näyttelee mm. Kaarina Hazard. Hyvä hyvä!

Raha on yksi syy siihen, ettei riskejä rohjeta ottaa. Taiteessa kuitenkin tarvitaan varsinkin julkisten rahoittajien riskinottoja. Hehän eivät jaa omia rahojaan vaan yhteiskunnan eli veronmaksajien rahoja.

Millaisissa rooleissa haluaisit nähdä naisia?

Sykkeessä on paljon hienoja naisrooleja ja ylilääkärinä nainen, mutta sairaalasarjoissa on muutenkin paljon naisia. Poliiseista tai juristeista saisi vaikka mitä yllätyksellistä. Epämiellyttävä naishahmo olisi mahtava ja toisi monipuolisuutta. Vastenmielisiä miesrooleja on jo olemassa, kuten House tai tanakka ja tupakkaa tuprutteleva rikospsykologi Fitz.

Kerro esikuvistasi

Nuorena luin paljon Simone de Beauvoiria. Toin Lahden kaupunginteatteriin esityksen Beauvoirin ensimmäisestä kirjasta ’Kutsuvieras’. Beauvoir puhui voimakkaasti naisasian puolesta, kun taas hänen suhteensa Sartreen oli kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen. Hän mukautui Sartren määrittämään parisuhdemalliin ja kärsi siitä. Tämä ristiriita kiinnosti minua todella paljon.

Elokuvaohjaajista Jane Campion on tehnyt erittäin hienoja leffoja ja porskuttaa yli kuusikymppisenä. Kathryn Bigelow rikkoo rajoja ensimmäisenä sotaelokuvia tekevänä naisena. Hänen The Hurt Locker -sotaleffansa sai kuusi Oscaria.

Ulkomaisista näyttelijöistä Meryl Streep, Susan Sarandon ja Helen Mirren. Kansallisteatterissa Eeva-Kaarina Volanen sekä lausuntataiteilija ja näyttelijä Ritva Ahonen-Mäkelä olivat vahvoja naisia, jotka tekivät monipuolisia rooleja.

Musiikin puolella Maarit Hurmerinta, jolle nykynaistekijät saavat olla isossa kiitollisuudenvelassa. Hän on ensimmäisiä popmusiikin puolella pitkän uran tehneitä naisia Suomessa. Asioita totutusta poikkeavasti tekevät, kuten Joni Mitchell, ovat kiinnostavia.

Tiedetäänkö tasa-arvosta ja feminismistä riittävästi?

Suffragetti oli aluksi pilkkasana ja feministi-sanasta yritetään tehdä kirosana. Jos suffragettejä Iso-Britanniassa tai feministejä ei olisi ollut, elämä olisi aika lailla toisenlaista. He tekivät mahdolliseksi asioita, jotka ovat meille itsestäänselviä, muun muassa naisten äänioikeus. Feminismin historia pitäisi ottaa osaksi historianopetusta. Vaikka historia ei ole seksikäs aine, on tärkeää tietää mitä on ollut aikaisemmin.

Porin kaupungin kulttuurilähettiläs -muotokuva. Kuva © Harri Virta.
Porin kaupungin kulttuurilähettiläs -muotokuva. Kuva © Harri Virta.

Mikä työssäsi on parasta?

Nautin työn monipuolisuudesta ja projektinomaisuudesta. Teatterissa ja laulukeikoilla parasta on yleisökontakti. Kun pääsin näyttelemään kameran eteen, se tuntui todella omalta. Pidän siitä, että tehdään tiiviissä aikataulussa joku juttu täysillä ja sitten mennään eteenpäin. Yhdessä tekeminen on todella hienoa elokuvanteossa. Ei tarvitse tietää kaikkea itse vaan voi pallotella ajatuksia toisten kanssa. Tykkään myös opettaa ja luennoida.

Mikä työssäsi on haastavinta?

Ohjaajan ammatissa on jaksettava välillä kestää pettymyksiä kun tekee työtä vuosikausia eikä siitä välttämättä tule valmista elokuvaa. Se on hirveän raskasta henkisesti, rahasta puhumattakaan. Tie käsikirjoituksen kanssa kestää monta vuotta, joten käsiksen on pakko olla sellainen, mihin uskot. Ohjaamaan pääsee harvemmin, joten ammattitaidon ylläpitäminen on vaikeampaa.

Miten vanheneminen vaikuttaa omaan tekemiseesi?

Kun nuorena ei ollut töitä tai ei ollut rahaa, ei se niin haitannut. Tulevaisuudesta ei voinut tietää, mutta sitä oli edessä vaikka kuinka paljon. Mitä vanhemmaksi tulee, on freelancerius & epävarmuuden sietäminen vaikeampaa, koska aikaa on vähemmän. Luovan tilan ja positiivisuuden ylläpitäminen on siksi haastavampaa. Ei ole mikään sattuma, että jotkut katkeroituvat, alkoholisoituvatkin.

On tekeillä tutkimus tasa-arvon toteutumisesta elokuvanteossa. Millä tolalla mielestäsi se on tällä hetkellä?

Kun olin lapsi, naisohjaajia ei kerta kaikkiaan ollut eikä siitä ollut mitään mallia. Ritva Arvelon ohella muutama muu nainen ohjasi yhden elokuvan, mutta siihen se jäi. Auli Mantilan ja Taru Mäkelän myötä pää alkoi pikku hiljaa aueta. Ensimmäisten suomalaisten naisohjaajien sekä Jane Campionin ansiosta havahduttiin siihen tosiasiaan, että naisetkin voivat ohjata. Esimerkin voima alkoi toimia.

Se miten meihin naisohjaajiin suhtaudutaan ja miten me saamme rahaa, on toinen juttu. Helsingissa Sanomissa oli syksyllä 2008 artikkeli, jonka mukaan naisten tekemät elokuvat eivät myy. Samaisena vuonna ohjasin ensimmäisen Risto Räppääjän, joka oli vuoden tuottoisin suomalainen elokuva. Olisivat jumalauta tarkistaneet asian tilastoista! Mutta lastenelokuvia ei pidetä ”oikeina” elokuvina. Niiden aliarvostus ottaa päähän.

Naisten tekemät elokuvat tuottavat rahaa, mutta tuotantoon päässeitä on silti vähän. Tekjöitä on kyllä ja sen pitäisi näkyä rahoituksen myöntämisessä. On erittäin hyvä, että asiasta puhutaan julkisuudessa!

Miten keskustella asiasta ilman että loukkaannutaan ja mennään siilipuolustukseen?

Monessakin asiassa on hyvä osata tämä. Itse käytän paljon huumoria, koska se yleensä laukaisee tilanteita. Loukkaantuminen on pahinta. Jos vetäytyy kuoreensa ja alkaa iskeä takaisin, se ei ole kovin hedelmällistä. Faktat ja tilastot ovat hyviä, niitä tuskin kukaan voi kiistää. Huumorilla voi keventää hankalilta tuntuvia asioita. Ja miettiä mitä sanoja käyttää.

Tässä on oiva mahdollisuus tarjota kuluttajille erilaista kattausta ja samalla laajentaa ihmiskäsitystä. Puhumattakaan isoista taloudellisista mahdollisuuksista.

Mitä keinoja tasa-arvon edistämiseen löytyy?

Kaikki alkaa kasvatuksesta, siitä minkälaiset eväät ja mitä malleja kotoa annetaan. Sitä kautta kasvaa itsetuntoisia naisia ja miehiä, jotka kyseenalaistavat asioita. Koulutuksella on myös iso rooli. Kouluun ei pidä ottaa sukupuolen mukaan vaan sen mukaan löytyykö hakijasta tarpeeksi potentiaalia.

Riskejä pitää uskaltaa ottaa. Eikä vain seurata mitä muut tekevät ja kopioida sitä. Tilaajat, Suomen elokuvasäätiö, muut rahoittajat ja levittäjät, tässä teille haaste.

On miehiä, jotka kirjoittavat hienoja naisroojeja. Kun alalle tulee yhä enemmän naistekijöitä, myös tuottajia, se vaikuttaa taatusti. Tekeminen ei ole sukupuolesta kiinni, mutta asiat varmasti monipuolistuvat naisten myötä. En tarkoita, että naiset tekevät vain parempia rooleja naisille vaan että tulee erilaista jälkeä.

Kun ollaan tasa-arvoisia, on olemassa vain hyvää ja huonoa laatua. Kaikenlaisilla elokuvilla, myös niin sanotuilla äijäelokuvillakin on katsojansa, eikä niitä tarvitse räjäyttää maailmankartalta.

Mari Rantasila elokuvassa Juokse henkesi edestä.
Mari Rantasila elokuvassa Juokse henkesi edestä.

Vieraskynä oli tällä kertaa Heidi Myllyniemen hallussa. Hän kuvaa itseään seuraavasti:

Olen harkitseva uskalikko ja minua kiinnostavat tekijät teosten takana. Saan kiksejä persoonallisista tarinoista, huumorin kukasta ja eläinten rapsuttelusta. Inspiraatiota ja ideoita saan mistä tahansa, jos vain katson sopivasta kulmasta. Kirjoittajana pyrin kasvamaan päivä päivältä rohkeammaksi.