Erään alkoholistin kuolemasta ja erään tyttären surusta

alkoholismi

Faija kuoli toukokuussa. Alkoholismi on sairaus ja se tappaa. Vaikka tämä oli odotettavissa, ei ole ollut ihan helppoa kun 69-vuotias mies kuolee maksakirroosiin. Jep. Mulla on kaksi alkoholistivanhempaa, joista toinen kuoli vastikään. Surutyö on ollut outoa, raskasta eikä muistuta mitään aiemmin kokemaani. Lähinnä olen ollut – ja olen edelleen – mielettömän väsynyt henkisesti ja fyysisesti.

Alkoholistivanhemmat on vähän kuin hiivatulehdus ja peräpukamat: niistä tulee yleensä keskustelua lähinnä luottoihmisten kanssa, muutoin ei välttämättä aina jaksa ottaa tätä teemaa esiin. Itse olen tosi huono kestämään sääliviä katseita, enkä myöskään aina jaksaisi lohduttaa muita siinä kohtaa, kun mun elämänfaktat heitä järkyttää. On usein ollut helpompaa vain olla hiljaa ja jättää jakamatta.

Hidas matka, joka tuntui loputtaman pitkältä

Olen ollut tuhansia tunteja vihainen vanhemmilleni näiden juomisesta. Alkoholistit lupaavat jatkuvasti enemmän kuin pystyvät pitämään, ovat arvaamattomia ja kiukutelevat niille, jotka eivät viinaa heille suostu tuomaan. Alkoholistin salaisuus on suurimmillaan siinä, miten hän suhtautuu omaan juomiseensa. Alkoholisti on häpeissään vähän kaikesta – ja peittää sitä valhein ja tekosyin. Alkoholisteista ei ole tueksi elämän kipukohtiin, vaan kun mulla on ollut vaikeampaa, vanhemmistani on tullut aina esille mustasukkainen ja lisää huomiota vaativa puoli. Kännissä osa on hyvin riidanhaluisia (kuten äitini) tai passiivisia ja saamattomia (kuten isäni). Juoppojen kanssa elämä – edes etäältä tyttärenä – on sellaista, että se väistämättä marginalisoi koska normaaliin elämään tottuneille näiden tempaukset ovat niin käsittämättömiä. Alkoholistin juomiseen tottuu ja turtuu läheinenkin. Oppii peittämään pettymystään myös itseltään. Oppii kertomaan lapsilleen mikseivät isovanhemmat tulleet synttäreille tai edes soittaneet. Oppii kestämään sen, että jonkun keksityn kiukun takia mun puheluihin ei vastattu kuukausiin. Oppii sulkemaan puhelimen soittoäänet yöksi ettei herää johonkin alkoholidementiaharaiseen ”sä olet tappanut mun kissani”- kuvitelmaan.

Kaikki juhlapyhät noiden alkoholisoitumisen jälkeen on olleet enempi vähempi vaikeita. Ne alkoholisoituivat vasta 10 vuotta sitten, ja aluksi juhlapyhien ongelmana oli lähinnä se, että ne tulivat tapaamisiin vanhalta viinalta haisten. Vähitellen niihin tultiin myös kännissä – ja sitten ei enää ollenkaan, aina oli oksennustauti. Ja sitten ei edes aina muistettu soittaa ja onnitella merkkipäivistä tai toivotella joulu-juhannuksia. Ja sitten kuvioihin tuli käytännön asiat: kun juominen vei kunnon, tyypit eivät enää päässeet asunnostaan ulos ruokakauppaan ja pyysivät mua apuun. Ensimmäiset kuukaudet vein heille viinaakin, kun en osannut pistää hommaa poikki – ja kannoin jääkaappiin mätääntyneet ruuat roskikseen lähtiessäni. Sitten kasvatin selkärangan, ja suostuin enää tuomaan ruokaa. Useampien sairaalakeikkojen jälkeen sain vihdoin järjestettyä kodinhoidon avuksi. Kodinhoidon alettua hoitaa käytännön arkea multa tarvittiin kuitenkin apua kaikkeen pieneen – rikkoutuneitten kännyköiden vaihtamiseen, tossujen hankkimiseen, apuvälineiden metsästykseen. Ja sitten tuli se päivä, kun sanoin ihan suoraa, että olisi kiva jos mullepäin soiteltaisiin joskus muustakin syystä kuin siksi, että tarvitaan jotain. Tästä alkoi äitini jääkausi, joka murtui vain puheluihin merkkipäivinä. Ja lopulta edes mun puheluihin merkkipäivinä ei vastattu – tai jos vastattiin toisesta päästä saattoi kuulua äitini raivokasta kiroilua ja sadattelua isälleni, joka kehtasi puhua tyttärensä kanssa.

Alkoholismi osana systeemiä

Alkoholisteja ei pakkohoideta. Syyksi selitetään aina sitä, että ketään ei voi raitistaa väkisin. Ehkä niin onkin, mutta melkomoisen omituiselta tuntuu se, että syömättömät ja invalidisoituneet alkoholistit käyvät muutaman kerran vuodessa sairaalassa pari viikkoa nestetiputuksessa ja vitamiinitankkauksessa, ja palautetaan kotiin juomaan lisää.  Inasen tuntuu, että resursseja on muutoinkin aika paljon tämmöisessä käytössä. Meinasi tuossa joku vuosi sitten ohuesti harmittaa, kun ties kuinka monetta kertaa pitstop-tankkauksessa olleelle vanhemmalleni tehtiin pikalähetteellä niin magneettikuvaus kuin useita muita kalliita tutkimuksia tahdonvastaisesti, kun oma lapsi samanaikaisesti jonotti kasvaimen jälkitutkimuksissa kiireellisenpuoleista magneettikuvausta yli 4 kk…

Tässä maassa on myös yllättävä määrä taksikuskeja, jotka taksikyydin ohella tarjoavat viinanhakupalveluita kotiinsa invalidisoituneille. Viina tuodaan toisella kuitilla, taksimatkat joko laskutetaan tai ei laskuteta erikseen. Jännä on sekin business.

Jäähyväiset laseille

Sain noin pari viikkoa ennen isäni kuolemaa tietää, että isäni kirroosi on edennyt terminaalivaiheeseen. Äitini oli raivareillaan kieltänyt kokonaan yhteydenpidon, joten en ollut nähnyt isääni yli vuoteen. Muutamia kertoja isäni soitteli kun pääsi vähän pidemmälle äidistäni.  Mikään yllätys tämä ei kyllä ollut tämän vuosien rumban jälkeen. Kun menin ensimmäisen kerran sairaalaan, isä oli vielä melko järjissään ja tässä maailmassa. Siinä sairaalavuoteen äärellä en tuntenutkaan katkeruutta ja pettymystä, vaan surumielistä rakkautta. Meitä oli siinä kaksi aikuista ihmistä, joista toisen elämä oli päättymässä tyhmyyden takia. Tyhmyyden, olosuhteiden, väärien valintojen ja liiallisen kiltteyden vuoksi. Kun ei sano ei, silloinkaan kun pitäisi, viina helpottaa olemista.

Jollain tasolla me saimme välimme siihen pisteeseen, että menneet painettiin villaisella. Minun isäni – mies jonka en muista tätä koskaan aiemmin sanoneen – sanoi mulle useita kertoja rakastavansa mua viimeisinä päivinään.

Viimeiset viikot sairaalassa olivat kohtuullisen rankkoja. Tähän asti yhteiskunta oli ollut hyvin aktiivisesti tukemassa isäni juomisharrastuksia, mutta nyt loppumetreillä terveyskeskuksen vuodeosastolla kivunhoidossa hoitajat toistuvasti jättivät antamatta lääkärin määräämät säännölliset opiaattikipulääkkeet. Osalla hoitajista oli vaikea peittää inhoaan isääni kohtaan, osa jätti lääkkeet antamatta koska mies ei valittanut ääneen. Ei ole valittanut koskaan. Isäni oli hiljainen ja kiltti mies, joka ei halunnut aiheuttaa vaivaa. Hoito tuntui painajaismaiselta pankkivankidraamalta – kun kävin osastolla, siellä oli vastassa lähes kipushokissa oleva ihminen useamman kertaa.

Saattohoitopaikka Puolarvilla ansaitsee suuren kunnioitukseni. Kun taistelin isälleni paikan sinne, en edes tajunnut mistä on kyse. Nyt kun tajuan, haluaisin ehdottomasti sellaisen yhteiskunnan, jossa kaikille kuoleville tarjotaan kivuton, rauhallinen ja eettinen lähtö. Kuolema on väistämätön vieras itse kunkin elämässä. Se tapa, millä saattohoito-osastolla kipuun ja mieheen suhtauduttiin oli kunnioituksessaan mykistävää. En ole koskaan missään nähnyt niin selkeää todistetta siitä, mitä kaikkien ihmisten ihmisarvo oikeasti tarkoittaa. Isäni ei siitä enää tainnut tajuta paljoakaan, mutta minä siinä vieressä tajusin. Se hauras hahmo, joka sängyssä makasi ei joutunut loppumetreillään kärsimään tippaakaan. Se lohduttaa kaiken tämän lohduttomuuden keskellä.

Suru on maratoni

Tavallaan olen menettänyt isäni jo aikaa sitten. Eikä tämä myöskään oikeastaan ollut ensimmäinen kuolema – vain ensimmäinen lopullinen – koska lopunaikoja oli tätäkin aikaisemmin useita. Ihmisen elämä on kuitenkin joskus varsin sitkeässä – isäni palasi useamman kerran varmalta tieltä takaisin epävarmalle. Naivisti luulin, että tämän takia pääsisin helpommalla, että suru olisi jo osin käsitelty. Ei ole.

Olen ollut lähes koko kesän tolkuttoman väsynyt ja keskittymiskyvytön. Kaikki sellainen, jota ei ole absoluuttisen pakko tehdä tuntuu jäävän helposti tekemättä. Mulla on ollut objektiivisesti hyvä kesä – monintavoin rikas, ihmeellinen ja kaunis. Olen nähnyt maailmaa ja taidetta, ja viettänyt aikaa hyvien ihmisten kanssa. Olen itkenyt, vähän, ja nauranut paljon, mutta silti tuntuu kuin vetäisin kivirekeä perässäni. Suru on maratoni ja mä taidan olla jossain neljän- viiden kilsan paikkeilla vasta.