Työreformi 2020, paremman yhteiskunnan puolesta

image

Yksisarvisia, kissanpentuja ja Työreformi 2020, eli ajattelu uusiksi

Mitä työ merkitsee? Yksinkertaistaen se on suorite, joka tuottaa lisäarvoa ja jonka tekemisestä maksetaan tekijälle korvaus. Korvauksen pitäisi vähintäänkin riittää työvoiman uudistumiseen, joka käytännössä tarkoittaa toimeentuloa itselle ja mahdolliselle perheessä elävälle seuraavalle sukupolvelle. Erityisesti palkan riittävyys ja se, millainen elämänlaatu milläkin työllä tulisi saavuttaa, on jatkuvasti keskustelun aiheena. Työreformi 2020 ottaa kantaa myös työn kannattavuuteen ja riittävyyteen. Tällä hetkellä työstä puhuttaessa liian paljon painoarvoa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa saavat ne, joiden mielestä matalapalkka-alat on vain hyväksyttävä. Liian vähän painoarvoa saavat ne, jotka kysyvät: mikä merkitys on sillä, että työssäkäyvien köyhien määrä kasvaa? Mikä merkitys on sillä, että palkalla ei tule toimeen?Työllistyminen ei auta meitä, ellei se elätä!

Työssäkäyvien köyhien luokka kasvaa Suomessa jatkuvasti ja vastuuta palkan riittämättömyydestä pyritään sinnikkäästi vierittämään työntekijän itsensä harteille sen sijaan, että kysynnän ja kulutusmahdollisuuksien heikkeneminen nähtäisiin yhteiskunnallisesti ratkaistavana ongelmana. Erityisesti feministinen ja vasemmistolainen ajattelu kyseenalaistaa työn typistämisen palkkatyöksi. Työreformi 2020 ammentaa tästä ajattelusta. Tämä kirjoitus purkaa työn osiin ja kokoaa sen uudeksi otsikon lupauksen mukaisesti.

Miksi Työreformi 2020?

Olen seurannut työttömyydestä käytävää keskustelua valmistumisestani lähtien. Y-sukupolven edustajana työelämä merkitsee minulle muutamaa tuntemaani poikkeusta lukuunottamatta epävarmuutta. Koko tämän kuusi vuotta on työn tarjonnan merkitystä korostettu työttömyyden parhaana ratkaisukeinona. Tämä tarkoittaa, että Juhana Vartiaisen ja monien muiden suulla toitotetaan tätä:

”Monet suomalaiset eivät selvästikään usko, että työn tarjonnan lisääminen eli työhalukkaiden ihmisten määrän kasvu johtaa korkeampaan työllisyyteen. Tästä asiasta taloustiede on kuitenkin lähes musertavan yksimielinen. Kun työvoima kasvaa, kasvu johtaa myös työllisyyden kasvuun. Suhdannetilanne voi hidastaa tai nopeuttaa sopeutumista, mutta normaalisti toimiva markkinatalous imee kyllä kasvavan työvoiman. Epäuskoisilta voi kysyä, miltä maailma näyttäisi, jos tämä perustavanlaatuinen lainalaisuus ei pitäisi paikkaansa. Silloinhan työttömyysaste olisi väistämättä korkeampi suurissa talouksissa kuin pienissä talouksissa ja jo pelkkä väestönkasvu aiheuttaisi työttömyyttä.” http://juhanavartiainen.fi/2015/tyovoima-rajoittaa-talouskasvua-monin-tavoin/ 09.08.2015

Vartiaisen päättelyssä on nähdäkseni valtava aukko, joka liittyy kysyntään. Isommassa taloudessa on myös potentiaalisesti isompi kysyntä, koska enemmän ihmisiä tarkoittaa enemmän tarpeita. Keynes aikoinaan kiinnitti huomiota alikulutuksen olemassaoloon: ihmisillä on tarpeita, joiden täyttäminen on kiinni rahan riittävyydestä. (Tähän väliin pakollinen huomio siitä, että maailman ylikulutuspäivä tulee joka vuosi aikaisemmin. Eikä noin puolet maapallon väestöstä saa silti vakaasti perustarpeitaan tyydytetyksi. Näiden talouskasvu-uskovaisten kanssa on kuitenkin keskusteltava kyseenalaistamalla se, että edes heidän valitsemiinsa tavoitteisiin ei päästä heidän ehdottamillaan keinoilla.) Myös OECD sekä Oxfam ovat todenneet, että massojen köyhyys, eli varallisuuden kasaantuminen, jarruttaa talouskasvua. Nykyisessä järjestelmässämme rahan täytyy liikkua ja massat tarpeineen pystyvät luomaan rikasta vähemmistöä enemmän taloudellista toimeliaisuutta.

Oikean laidan uusliberalismin nimiin vannovat taloustieteilijät eivät virallisesti vastusta työvoiman vaurastuttamista, mutta he katsovat sen voivan tapahtua ainoastaan markkinatalouden ehdoilla. Eli vaurastumista tai työllistymistä toivovien täytyy tarjota markkinoille niin arvokasta työpanosta, että se mahdollistaa työntekijän omankin vaurastumisen/työllistymisen. Tähän liittyy olennaisena osana käsitys siitä, että tuloeroja tarvitaan, koska vain kasautuneesta varallisuudesta voi tehdä muita työllistäviä investointeja. Valtion roolista investoijana mieluiten vaietaan, ellei kyseessä ole tie kaivokselle tai kauppakeskukseen.

Lisäksi puhutaan valumisteoriasta, joka tarkoittaa, että rikkaiden rikastuminen hyödyttää lopulta kaikkia. Tällä hetkellä rikkain prosentti maailman ihmisistä omistaa puolet maailman vauraudesta. Suomessa varakkain 10 % ihmisistä omistaa 45 % maamme yksityisestä varallisuudesta. Puolet kotitalouksista omistaa 7 % varallisuudesta. Jos tämä ei auta päättelemään, onko uusliberalistisilla väitteillä perää, suosittelen tutustumaan kapitalismin ja vapaan markkinatalouden kritiikkiin.

Kuten muistetaan, Juhana Vartiainen oli aiemmin Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ylijohtaja. Muita samantyyppisiä ajatuksia omaavia virkamiehiä on esimerkiksi Valtiovarainministeriön Valtiosihteeri Martti Hetemäki, joka Hesarin haastattelussa 10.08.2016 vaatii palkkaerojen hyväksymistä ja enemmän matalapalkkaisia töitä. Maanantaina 22.08.2016 Työ-ja elinkeinoministeriön kansliapäällikkö ja ”ykkösvirkamies” Jari Gustafsson yhtyy tähän silmiinpistävän homogeeniseen kuoroon Kauppalehdessä näin:

”Suomessa on paljon tärkeää tekemätöntä työtä, josta ei synny työpaikkoja, koska työn hinta on liian korkea suhteessa tuottavuuteen. Käsitykseni on, että markkinaehtoisemmin määräytyvät palkat yhdistettynä pienpalkkaisia auttaviin tulosiirtoihin johtaisi pienempiin tuloeroihin ja parempaan työllisyyteen. Samalla lyhennettäisiin työttömyysturvan kestoa.”

Hän myös nimittää minua ja monia muita ”ylimääräisiksi kustannuksiksi”. Te, jotka vielä luette tätä, olette viimeistään nyt melko hyvin perillä siitä, millaisilla ajatuksilla työttömyysongelmaa on tuloksetta pyritty ratkaisemaan ja millainen ajatus ”työstä” siinä on taustalla. Itse puhuisin toki mielummin toimeentulo-ongelmasta. Tässä ajattelussa halpa työntekijä palkataan, mutta ajatus ei kanna siitä pidemmälle: millainen kuluttaja ja asiakas pienipalkkainen itse on? Kykeneekö hän ylläpitämään kysyntää toisille yrittäjille? Näille herroille työ tuntuu olevan itseisarvo, vaikka se ei kannattaisikaan tekijälle itselleen. Heiltä löytyy ymmärrystä sille, että työntekijää ei kannata palkata, mutta ei sille, että työnteko ei elätä.

Tekemätön työ, tuottamaton työ, pakkotyö, vapaaehtoistyö, vähän tuottava työ

Nämä kaikki ovat poikkeuksia sellaisesta työn määritelmästä, jonka tekstin alussa esitin. Toisin kuin Gustafsson esittää, kukaan yhteiskunnassa ei ole ”ylimääräinen kuluerä”, ei kukaan. Me kaikki teemme työtä toistemme hyväksi. Osa siitä on palkkatyötä, osa palkatonta työtä. Palkatonta työtä on vapaaehtoistyö, hoiva, naapuriapu jne. Itse teen vapaaehtoistyötä parista tunnista yli neljäänkymmeneen tuntiin viikossa. Työni arvo on, että se esimerkiksi mahdollistaa joidenkin perheiden lapsille partion harrastamisen, sekä säästää sovittelun kautta ratkottuina riitoina ja rikoksina valtavasti tuomioistuinten resursseja. Tämä kaikki jää BKT:n ulkopuolelle, eikä se kerrytä eläkettä, eika palkkaa makseta. Sekä sovitteluja, että partiotyötä tehdään myös palkkatöinä. On vain sattumaa, että niitä ei riittänyt minulle. Työpanokseni sillä hetkellä, kun teen töitä, ei ole yhtään vähäisempi kuin heidän.

Aloitan syyskuussa neljä kuukautta kestävän palkkatukityön tamperelaisessa järjestössä. Keskustellessani TE-keskuksen kanssa palkkatuesta, asioista päättävä antoi ymmärtää, että järjestöjen palkkatukityö mielletään jo nyt yleisesti järjestöjen tukemiseksi. Julkinen sektori tunnustaa järjestöjen tekemän työn arvon ja palkkatuen myöntäminen työntekijöiden palkkaamiseen on yksi tapa tukea tätä toimintaa. Näin ei edellytetä, että palkkatukea järjestöille maksetaan henkilön vajaan työpanoksen korvaamiseksi. Tämä täsmää myös omaan kokemukseeni muiden palkkatuella järjestöissä toimivien ominaisuuksiin: he ovat kykeneviä tuottamaan täyden ja hyödyllisen työpanoksen, josta persaukisella järjestöllä ei vain ole varaa maksaa, eikä muilla työmarkkinoilla ole tilaa kaikille osaajille.

Tämä on mielenkiintoinen huomio työreformin kannalta: on osittain jo myönnetty, että yleishyödyllisiä toimijoita voidaan palkkatuella auttaa tekemään niitä töitä, joita markkinauskoinen yhteiskunta ei taivu rahoittamaan.

Näin osalle ihmisistä sattuu se arpa, että heidän muita vastaava työpanoksensa ja hankkimansa koulutus ja kokemus ei johda palkkatyöhön varsinaisilla työmarkkinoilla. Joko kyse on sellaisesta lisäarvosta, joka on ”sovittu” tuotettavaksi ilman palkkaa tai palkan suuruus määräytyy esimerkiksi sen mukaan, onko kyse vaikkapa ”kutsumustyöstä”. Käsitys työn korvattavasta rahallisesta arvosta ei synny tyhjiössä, vaan siihen liittyy erilaisia kulttuurillisia oletuksia ja ennakkoluuloja. Joskus rahat vain loppuvat kesken ja seuraava jonossa saa pelkän kiitoksen.

Ne työt, joita tekevät pääasiassa naiset, on kautta linjan määritelty miesten kansoittamia töitä vähäarvoisimmiksi. Siksi puheet siitä, että työn tuottavuus on kiinni työntekijän kyvystä tuottaa lisäarvoa, eivät saa minulta ymmärrystä. Työn arvo markkinoilla ei määräydy oikein. Tämän todistaa jo vaurauden kasautuminen: kuka uskoo, että 10 % suomalaisista on niin tuottavia, että he ansaitsevat omistaa 45 % kaikesta varallisuudesta ja että puolet suomalaisista ansaitsee vain 7 % yhteensä? Lisäksi markkinat palkitsevat ruhtinaallisesti henkilöitä, jotka toimillaan aiheuttavat säännöllisesti talouskriisejä. Eihän siinä ole järkeä!

Työ moraalisena kysymyksenä

2010-luvun Suomessa palkkatyöhön ja työttömyyteen liitetään edelleen voimakkaasti moraalikysymyksiä. Puhutaan kiertäen työn kannustimista ja työnteon kannattavuuden lisäämisestä. Työttömät oletetaan laiskoiksi. Ikään kuin olisi heidän syynsä, että 350 000 työntekijää ei pysty sijoittumaan 15 000 työpaikkaan (joista niistäkin vain osa tarjoaa siedettävän elannon). Kannustimilla tarkoitetaan riittävän perusturvan poistamista, jotta työttömät saadaan paimennettua huolimaan matalapalkkatöitä. Saksan minijobs-kokeilusta tiedetään, että malapalkkatyöt eivät ole väylä parempiin töihin. Niitä tekevät ovat tuomittuja saamaan työstään riittämättömän korvauksen ja elämään toimeentulon rajalla. On selvää, että matalapalkka-ammattien yleistyminen lisää tuloeroja ja tekee yhteiskunnasta epäreilun. Ne, jotka eivät ole valmiita suostumaan tähän, suunnitellaan pakotettavaksi töihin sosiaaliturvan vastineeksi. Yhtä selvää on, että matalapalkkatöiden ja pakkotöiden teettäminen hyödyttää kohtuuttomasti niiden teettäjää työntekijän kustannuksella.

Työreformi lyhyesti
  • Kaikki työ on arvokasta, palkka ei ole luotettava arvon mittari
  • Töitä kannattaa jakaa, jotta osaaminen ja töiden kuormittavuus jakautuu tasaisemmin
  • Edellyttää mm. teknologian käytöstä syntyvän lisäarvon sekä muiden voittojen jakamista tasaisemmin ihmisten kesken
  • Jakamisen perusteena kaikkien työpanoksen huomioiminen
  • Riirrävä perustulo takaa vakaan elannon
Miten Työreformi 2020?

Työn käsite täytyy laajentaa markkinoilla määräytyvän palkkatyön sijaan koskemaan ihmisen luontaista toimeliaisuutta osana yhteiskuntaa. Ykkösjuttu tällä tiellä on riittävä perustulo, joka on vähintään toimeentulotuen ja asumistuen suuruinen. Miksi näin? Koska minäkin uskon asumistuen korottavan asumisen hintaa. Jos perustulon saaja saisi omaksi hyödykseen sen, minkä asumisessa säästää, vuokra-asuntojen hintakilpailu vauhdittuisi. Lisäksi tarvittaisiin ehkä myös säädeltyjä vuokrakattoja. Asumisen korkea hinta on nimittäin yksi merkittävä tekijä työn kannattavuudessa. Työtä etsivillä ja pienipalkkaisilla ei ole varaa asua niillä paikkakunnilla, joilla työtä olisi tarjolla.

Tukien ja palkkatöiden yhdistämisen vaikeus on merkittävä este ottaa töitä vastaan. Oltuani itse kolme kuukautta verotoimistossa vuorotteluvapaan sijaisena, jouduin kärsimään karenssin uudelleen ja lisäksi odottamaan uutta tukipäätöstä monta viikkoa. Viimeisen palkan ja uudelleen alkaneen tuen väliin jäi seitsemän viikkoa, eikä pitkään työttömänä olleella yleensä ole kummoisia säästöjä. Työn vastaanottamisen taloudellinen merkitys oli kohdallani negatiivinen.

Perustulo edellyttää muutosta ajattelussa, muutosta pois palkkatyökeskeisyydestä ja jo valheelliseksi todetusta moraaliperustaisesta ansaitsemisesta kohti yhteiskuntaa, jossa jokaisen kansalaisen merkitys yhteiskunnan osana tunnustetaan. Olen sitä mieltä, että kasautunut varallisuus on toisten rahoja siinä, missä yhteiskunnan tulonsiirrotkin.

Työn jakaminen

Perustulo mahdollistaisi työn jakamisen niin, että useampi voisi kehittää ja ylläpitää osaamistaan. Entistä pidemmän, osittain palkattoman työajan teettäminen jo töissä olevilla ei ole millään tavalla järkevää. Kuormitus ja toisaalta osaaminen kasaantuu. Suomalainen työelämä aiheuttaa jo nyt verrattaen suuren määrän lääkehoitoa vaativia mielenterveysvaurioita. Lomien lyhentäminen ja työpäivän pidentäminen ei ainakaan vähennä niitä. Mikäli tuottavuuden nousua haikaillaan, katse kannattaa suunnata työntekijöistä huolehtimiseen ja hyvän johtajuuden kehittämiseen. Kuten sanoin, uskon ihmisen olevan luonnostaan aktiivinen ja puuhakas, ellei yhteiskunta nujerra tätä ominaisuutta.

Perustulon rahoitus

Mikäli perustulo korvaisi ainakin opintotuen, minimituet vanhemmuuden ja työttömyyden- ja työkyvyttömyyden osalta, sekä asumistuen ja toimeentulotuen, poistuisi valtava määrä kustannuksia näiden tukien tarkkailusta ja ihmisten kontrolloimisesta. Osa vapautuvista resursseista voitaisiin vapauttaa apua tarvitsevien ihmisten tukemiseen. Perustulo myös leikkaantuisi porrastaen pois niin, että hyvään elämään riittävää palkkaa saava ei sitä enää saisi (en tarkoituksella määrittele tässä summaa). Lisäksi rahoitukseen tarvittaisiin tulonsiirtoja verotuksen kautta, mutta niihin on kyllä varaa. Kapitalismin lakien mukaisesti riittävän ja vakaan säännöllisen toimeentulon myötä lisääntyvä kulutus sataa kuitenkin omistavan luokan laariin. Tätä perustulo ei muuttaisi. Näen parempana sellaisen yhteiskunnan, jossa perustulolla tulee toimeen, kuin sellaisen, jossa palkkatyöllä ei tule. Nämä vaihtoehdot ovat keinovalikoiman päissä ja tällä hetkellä halutaan suosia keinoja, jotka pakottavat alipalkattuihin töihin vielä huonomman perusturvan myötä.

Riittävä perustulo tarkoittaisi, että pieni osa ihmisistä voisi valita vaatimattoman elämäntavan ja luopua työpanoksensa tarjoamisesta palkkatyömarkkinoille osittain tai kokonaan. He jatkaisivat lisäarvon tuottamista palkattoman työn puolella. Nekin, jotka työmarkkinoilla jatkaisivat, olisivat hyvissä neuvotteluasemissa. Uskon, että perustulon vaatimat resurssit kannattavat, koska yksinkertainen hyvinvointijärjestelmä innostaa ihmisiä. Toimeentulo-ongelmat, epävarmuus ja näköalattomuus haukkaavat mittaamattoman suuruisen osan kansakunnan potentiaalista. Riittävän perustulon myötä kaikesta tekemisestä tulisi kannattavaa ja arvokasta.