Elämä on yhtä ruusuilla tanssimista – piikeistä päätellen

Tanssiarvostelu. Kuva: Anu Välitalo
Tanssiarvostelu. Kuva: Anu Välitalo

 

Naurunremakka toisensa perään täytti koko salin, kun säihkyväsilmäinen porukkamme saapui Asikkalan mainiolle tanssilavalle, Jenkkapirtille. Tiedossa oli tavallisista tansseista poiketen teemalliset Pitsien värinää -tanssit, joita oli ideoimassa pieni, mutta sitäkin innokkaampi aktiivisten lavatanssijoiden porukka.

Olimme suunnitelleet asuja useita viikkoja, oli hankittu sukkanauhoja ja pitsimekkoja netistä tilaten. Oli kutsuttu kavereita mukaan, hihitetty yhdessä ja erikseen. Osa kävi päivän kunniaksi meikattavana, ja jokunen meistä ylitti itsensä pukeutumalla vaatteisiin, joihin ei ikinä olisi muuten tullut pukeutuneeksi. Pitsitanssit Jenkkapirtillä antoivat hyvän sysäyksen kokeilla omien rajojen ylittämistä hauskalla tavalla.

Etukäteen oli oltu yhteydessä molempiin illan esiintyviin yhtyeisiin. Sydämellinen kiitos tässä kohdassa Finlanders ja Lemmenlautta, teidän osallistumisenne iltaan oli korvaamattoman tärkeää! Arvostan yli kaiken heittäytymistä, ja molemmat yhtyeet tekivät sen itselleen ominaisella tavalla. Nuoret Lemmenlautan muusikot ihastuttavin pitsikäsinein ja tyllialushamein, Finkut olivat hankkineet iltaa varten raumalaisesta puodista tyylikkäät t-paidat pitsipainatuksella. Erityismaininta kappalevalinnoista, joissa pitsi esiintyi muodossa jos toisessa.

Lavayrittäjä lupasi antaa kaikille pitsi-teemaan pukeutuneille 2 euron alennuksen pääsylipusta, ja tätä tarjousta käytti hyväkseen 120 tanssijaa. Sana erityisestä teemasta oli kiirinyt hienosti ilman printtilehtien mainoksiakin. Toiko tempaus lisää tanssijoita lavalle, sitä en osaa sanoa, mutta lisää pitsiä se kyllä toi.

Ennen tanssien alkua menimme suunnitteluporukan kanssa syömään paikalliseen ravintolaan. Nepalilaista ruokaa tarjoava Kriti Maya ansaitsee lämpimän suosituksen ja kiitoksen hyvästä palvelusta ja maukkkaasta ruuasta. Oli riemullista kohdata uusia ja vanhoja tuttuja tanssilavoilta, nauraa ja syödä hyvin. Ilo oli siis katossa saapuessamme lavalle. Nauru, joka oli alkanut ravintolassa kantoi meitä koko illan tanssilavallakin.

Talent-showsta yhteiseen riemuun

Kuten kaikissa muissakin harrastuspiireissä, myös lavatanssiporukassa on niitä, jotka riemuitsevat toisten ilosta ja niitä, jotka sitä paheksuvat. Tyhjännaurajille on helppo kohotella kulmia ja osoitella sivusta, etenkin jos on omaksunut perisuomalaisen maailmankatsomuksen. Arvostelu ja lyttääminen on monelle helpompaa kuin ilon löytäminen toisten tekemisestä.

Lavatanssit ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa nuorison sosiaalisesta parinhakutavasta tekniikkapainotteiseksi aikuisten urheiluharrastukseksi. Me entiset nuoret käymme tanssikursseja tullaksemme aina vain paremmiksi tanssijoiksi, eikä siinä kehittymishalussa ole mitään vikaa sinänsä. On kuitenkin käynyt niin, että taitojen parantuessa tanssilavoilta on pudonnut tietynlainen yhteisöllinen iloisuus pois ja tilalle on astunut TV-formaateista tuttu kritiikki. Ikäänkuin astelisimme lavalle kuin jokaviikkoiseen Talent-showhun, jossa joku kruunaa itsensä tuomariksi ja aloittaa arvostelun. Joka porukassa on omasta mielestään paremmin osaajia, niitä, jotka ovat valmiita kertomaan eleillään ja ääneenkin kuka osaa ja kuka ei, kenen kanssa haluaa tanssia ja kenen ei.

Tanssi on muutakin kuin tekniikkaa ja etenkin paritanssissa tarvitaan taitoja, joissa tämän päivän suomalaiset eivät aina loista. Parin kanssa tanssiessa voi toki munata itsensä kertomalla mitä toinen tekee väärin. Olen joskus tanssiuran alkuvaiheessa kokenut sellaisia töräytyksiä vastapuolelta, että heikkohermoisempi olisi luopunut tanssiharrastuksesta kokonaan. Näitä kauhutarinoita kuulee edelleen. ”Sinun kätesi ovat veltot kuin keitetty pasta”, ”voisitko seistä paremmin omien jalkojesi päällä”, ”olet liian kevyt vietäväksi”, ”sinun kanssasi tanssiminen on kuin perunasäkkiä veisi”. Nämä ovat vain ote siitä mitä naiset ovat itku kurkusssa kertoneet kuulleensa lavoilla. En tiedä millaista palautetta miehet saavat, mutta sydämestäni toivon, että jokainen, joka katsoo oikeudekseen arvostella toisen tanssia lavalla ääneen marssii nyt peilin ääreen ja miettii asiaa uudelleen.

Lavatanssit ovat paikka, jossa tanssinriemun pitäisi olla läsnä. Siellä tanssivat opettajat ja kirurgit, poliitikot ja siivoojat samassa, tasavertaisessa joukossa. Me emme tunne toisiamme nimeltä, ainakaan alkuun (itseltäni on vienyt 6 pitkää vuotta tutustua moniin samoja lavoja koluaviin ihmisiin). Me emme tiedä mistä tilanteesta toinen lavalle tulee, emme sitä, kuinka sydän verillä se toinen saattaa eteen astua. Olen joskus vienyt värisevän, pettyneen, särkyneen sydämeni tanssilavalle toipumaan, koska se on se, mitä tanssija tekee. Hän menee tanssimaan surun ja tuskan pois saadakseeen iloa ja riemua tilalle. Jos siihen joku tulee viisastelemaan, että ”buggisi viides askel suuntautuu väärään suuntaan” tai ”edellinen daami se vasta osasikin upeasti tanssia”, se on kuin tikarilla olisi pistellyt. Tällainen käytös näivettää lavatanssit hitaasti, mutta varmasti.

Tanssikurssit ovat palautetta varten, mutta sielläkin sitä saa antaa vain pyydettäessä. Ei ole kurssikaverin oikeus eikä velvollisuuskaan miettiä toisen tanssia. Omassa riittää työtä valtaosalle aivan yllin kyllin. Opettajat ovat palautteen antajina kokeneita ja heidän sanomanaan asia todennäköisesti menee parhaiten perille. Jätetään se palautteen antaminen siis tilanteisiin, joissa se on toivottua ja tarpeellistakin. Samalla vapautuu energiaa miettiä omaa viemistä/seuraamista ja miten sitä voisi kehittää, jotta sillä vastaparilla juuri siinä hetkessä olisi helpompi ja parempi olla. Annetaan enemmän, vaaditaan vähemmän.

Ruusuja vai ruusunpiikkejä?

Tanssiriemun vahvistamista varten meitä on kasautunut porukka naisia ja miehiä, tanssijoita ja muusikoita, jotka haluamme muuttaa lavamaailmaa piirun verran iloisempaan suuntaan. Toivon, että tämä ilmiö leviää laajemmallekin – että onnellisuus yhdessäolosta valtaa jälleen tanssilavat. Jokaiset tanssit voivat olla riemutanssit, joissa keskitytään nauttimaan tanssista ja jos nyt ei joka ralli täydellinen olekaan, niin pidetään mölyt mahassa ja toivotaan seuraavasta kerrasta parempaa.

Uskallan väittää, että Pitsitanssien kaltaiset yhdessä suunnitellut ja toteutetut illat voivat pelastaa rakkaan harrastuksen. Avainsanoja tässä ovat osallistuminen, osallistaminen, yhteisöllisyys, rajojen ylittäminen ja saumaton yhteistyö muusikoiden sekä tanssilavan ylläpitäjän kanssa. Me olemme saman asian äärellä, toki katsoen sitä hieman eri vinkkelistä jokainen. Voimme jokainen vaikuttaa itse iltojemme onnistumiseen, otetaan se mahdollisuutena. Kaikkien ei ole pakko osallistua, mutta olen aika varma, että tästä muutoksesta nauttisivat kaikki.