Korruptio ja kilpailutus, saman kolikon kaksi puolta

kädenpuristus

 

TEKSTI: OUTI UGAS

Tämä on teksti, jonka olen kirjoittanut uudestaan jo moneen kertaan ja joka kerta jättänyt julkaisematta. Pelko seurauksista on saanut pupun pöksyyn viimeistään Julkaise-napin painamisen kohdalla. Kyse on julkisista ja julkisrahoitteisten hankkeiden konsulttipalveluhankinnoista, eli yhteisten rahojemme käytöstä. Sitä rahaa ei ole yhtään liikaa ja me kaikki pohjimmiltaan olemme vastuussa siitä, miten niitä rahoja käytetään.

Perusoletukseni virkamiehistä ja päättäjistä on, että kaikki haluavat tehdä oikeita ja hyviä ratkaisuja. Jos joukossa on joku mätä omena, ei se tarkoita, että kaikki ovat sitä. Halutaan käyttää yhteisiä rahoja vastuullisesti ja niin, että on varmuus siitä, mihin ne menevät. Ja mikä olisikaan turvallisempi paikka niille, kuin jo tutun palveluntarjoajan kassa?

Meillä Suomessahan on tosi matala korruption taso, harvalla edes on havaintoja siitä. Toki on ollut keskustelua ”maan tavasta” ja IT-puolen toimittajaloukuista, eli ihan täysi hiljaisuus asiasta ei vallitse. Korruption havainnointi on vähän samantyyppistä kuin ilmastontutkimus – yksittäisestä sääilmiöstä tai kilpailutuksesta ei voi vielä vetää johtopäätöstä, että systeemi on pielessä, mutta näiden ilmiöiden esiintyvyys kertoo, millainen (korruptio)ilmasto meillä vallitsee. Eli yksittäinen, rumaltakin näyttävä hankintapäätös ei välttämättä ole korruptoitunut, mutta jatkuvasti toistuvana ilmiönä nämä kertovat, että jokin meidän julkisen rahan käytössä on pahasti vioittunut, corrupted.

Anteeksi vain, mutta kun vuosi vuoden jälkeen saa lukea pilkulleen hankintalain ja muiden säädösten mukaisia, suurella vaivalla muotoiltuja päätösasiakirjoja milloin tarjoajan referenssien omaperäisestä arvioinnista, milloin sitä tuttua palveluntarjoajaa varten räätälöityjen minimivaatimusten täyttämättömyydestä (ja sitä kautta kilpailutuksen ulkopuolelle sulkemisesta), hankinnan keskeytyksestä tai julkisen tutkimuslaitoksen voitosta ohi asiantuntijayritysten, jossain vaiheessa tervettä kilpailua haluavan yrittäjän mitta nyt vain täyttyy.

Tämän teatterin julkinen näyttämö on Hilma, ja käsikirjoitukset voi lukea strategia- ja konsulttityön tarjouspyynnöistä. Näiden lukeminen onkin ihan oma osaamisalansa, ja harjaantunut silmä huomaa jo tarjouksen lyhyellä silmäilyllä, onko (1) työ pedattu jollekin ennestään tutulle palveluntarjoajalle, (2) muuten vain mahdoton vai (3) kannattaako sitä yrittää. Joskus sitä haluaa yrittää, vaikka tarjouspyyntö näyttääkin valmiiksi räätälöidyltä. (Myöhemmin sitten ihmettelee, miksi piti taas kaivaa verta nenästään.)

(Tähän väliin haluan alleviivata, että ymmärrän täysin, että on paljon tilanteita, joissa paras ratkaisu on sen tutun, organisaation jo tuntevan palveluntarjoajan ottaminen hommiin. Tutun kanssa on myös varmuus siitä että henkilökemiat toimivat ja tiedetään, millaista laatua saadaan. Kun siis perustelut ovat näin hyviä, ei siihen tarvitse lisätä kuin läpinäkyvyys, niin asia on kaikin puolin kunnossa. Jos sitten kuitenkin huomataan, että organisaatiossa ei ole muita kuin näitä tutuilta hankintoja, tulipalon sammutuksia ja aina vain aikaisemman hankkeen jatkoja, joihin ei löydy ketään muuta, joka täyttäisi kriteerit, on peiliin katsomisen tai markkinaoikeuden paikka. Avoimesti toimimalla koko yhteiskunta on tässä arviointityössä auttamassa).

Miten hankintateatterin voisi sitten välttää?

1. Suorahankinta. Jos tilanne oikeasti vaatii (esim. kriisitilanne, vanhemman projektin jatkotyö, tai selkeästi erityisosaamista vaativa tehtävä, johon ei ihan aikuisten oikeasti löydy muita tarjoajia), että hankinta tehdään tutulta tekijältä (oli tämä kaveri tai ei), tehdään sitten niin ja perustellaan ratkaisu julkisesti. Suorahankintaa käytetään aivan liian vähän. Se säästäisi valtavasti henkilötyöpäiviä (ja yhteenlaskettuna -vuosia!), kun turhia tarjousvalmisteluja jäisi tekemättä ja valitusajat lähtisivät juoksemaan heti ilmoituksesta (eikä vasta pitkän ja työlään kilpailutusprosessin jälkeen). Valittu tekijä pääsisi hommiin nopeammin, työ valmistuisi nopeammin ja kansantalous kiittäisi.

2. Järjestetään kevyempiä kilpailutuksia. Jos hankinnan kohteena on esimerkiksi 10 koulutuspäivää, sitä ei kannata kilpailuttaa kovin monen yrityksen välillä. En osaa sanoa, mikä olisi hyvä suhde, eikä siihen mitään absoluuttista vastausta varmasti olekaan. Mutta ainakin jos kilpailuun osallistuvien yritysten tarjousten valmisteluun käyttämä yhteenlaskettu työmäärä ylittää kilpailutuksen kohteena olevan projektin työmäärän, jokin kuviossa mättää.

3. Kevennetään julkisten organisaatioiden vaatimusta hankkia tulorahoitusta. Tämä on vaikea. Tuotekehityksen, tutkimuksen ja esim. koulutus- ja valmennusaloilla toimii valtavasti erilaisia julkisrahoitteisia tutkimuslaitoksia, yliopistoja ja täydennyskoulutusyksikköjä, jotka ovat mukana näissä kilpailutuksissa siinä missä aidotkin yritykset.

Esim. joitain vuosia sitten yrityksemme tuli kolmanneksi kilpailutuksessa, jossa edellemme kiilasivat VTT ja Aalto-yliopisto. Kun pyysin tarjousasiakirjojen kopioita, kilpailuttaja pyysi kohteliaasti, jos voisin tulla paikan päälle niihin tutustumaan, ”niitä on täällä monta mapillista”. En voinut kuin nauraa. Jäi mapit nuuskimatta kun oli tuottavampaakin tekemistä. Kuinkahan paljon virkamiesten ja tutkijoiden työaikaa vuodessa menee näiden tarjousten valmisteluun? Tai hankintojen käsittelyyn? Kansantaloudellista hölmöläisten peitonpidennystä tämäkin puliveivaus.

4. Erotetaan julkirahoitteinen tutkimus ja bisnes. Jännä piirre näissä pieni yritys vs. suuri tutkimuslaitos -asetelmissa on se, miten yritys, joka hankkii kaiken tulonsa markkinoilta, näyttäytyy kuviossa niin helposti rahanhimoisena voitontavoittelijana. Harva huomaa, että kilpailutuksiin osallistuvat julkiset toimijat saavat leijonanosan siitä budjetista, jolla tarjouksiaan tekevät, suoraan yhteisestä kassasta. Tarjouslaskennan ja projektisuunnittelun resurssit ovat ihan toista luokkaa kuin pienessä yrityksessä. Meistä konsulteista halutaan kuitenkin pitää kiinni, koska seminaarien osallistujaluetteloihin tarvitaan nimiä myös järjestäjävirastojen ja -laitosten ulkopuolelta.

Yrittäjänä mieluummin näkisin meillä Suomessa pienemmät ja ketterämmät tutkimuslaitokset, joilla on reilu ja turvattu rahoitus ja sitä kautta ei tarvetta tulla häiriköimään markkinoille. Jatkuvan ”markkinaehtoisen” rahoituksen eteen taistelun sijaan nämä ketterämmät laitokset voisivat laittaa paukkunsa yhteistyön kehittämiseen erilaisten asiantuntijayritysten kanssa. Kaikki viisaus ei asu hankkeissa, eikä vakituisen henkilökunnan työllistämisen pidä olla julkisten hankintojen ajuri. Kaupallistamista varten näissä laitoksissa voisi olla myös omat starttirahajärjestelmät tutkijoidensa yrittäjyyttä vauhdittamaan.

4. Älä yritä mahdotonta. Yksi säännöllisesti tavattava kilpailutuksen tyyppi on nimeltään ”Hankinta päätettiin keskeyttää”. Jos vaadittu aikataulu ja kilpailutuksen sisältö eivät osu yhteen, on useimmiten turha tarjota. Huomattavan kireä aikataulu viittaa joko siihen, että hankinnan kohteena oleva työ on jo puolitiessä valmis jollain aiemmin käytetyllä konsultilla (”meidän pitää vain vielä kilpailuttaa tämä”), tai sitten siihen, että hankintapäätöksen edessä tilaaja viimein tulee järkiinsä, huomaa vaativansa mahdottomia ja keskeyttää prosessin.

Eräänkin opaskirjasen, jonka hankinta ammoin keskeytettiin, kaikkien tarjoajien tarjousvalmisteluun yhteensä käyttämä työmäärä varovaisellakin arviolla ylitti reilusti hankinnan kohteen arvon. Kymmeniä päiviä työtä kankkulan kaivoon, mutta yrittäjien selkänahasta, joten kiinnostaako tämä ketään?

5. Avoimuus ja reiluus. Jos on tiedossa budjetti, jota ei saa ylittää, kerrotaan se. Tätä näkeekin yhä useammin – kilpailu tehdään laadulla, ei hinnalla. Säästyy meiltä konsulteiltakin vaivaa, kun ei tarvitse alkaa etsiä esim. kunnanhallitusten pöytäkirjoista määrärahapäätöksiä. Ja jos tarjouspyynnössä on sivukaupalla tekstiä ja liitteitä ja kymmenittäin kriteerejä ja tulkinnanvaraisia määritelmiä, kerrotaan avoimesti, mitkä näistä ovat tärkeimmät. Sillä jos tätä ei kerrota, viittaa se hankinnan mielivaltaisuuteen, kun epämääräisten kriteerien pohjalta voi pisteytystä manipuloimalla saada valinnan kohdistumaan juuri siihen toteuttajaan, joka haluttiinkin. Ja jos työ aiotaan hankkia joltain tietyltä toimittajalta, tehdään näin ja kerrotaan perustelut avoimesti, Hilmassahan ne suorahankintailmoitukset julkaistaan. Kunnioitetaan tarjoajia siten, että annetaan muotoseikkojen vuoksi hylätyistä tarjouksistakin vähintään vapaamuotoinen palaute. Tämä kehittää markkinoitakin.

Kaikki se työ, jota yrityksissä tehdään näennäiskilpailutuksiin osallistumiseksi on poissa tuottavasta työstä, yrityksen liikevaihdosta ja loppuviimein yrityksen voitosta ja sen maksamista veroista. Yhteiskunta, joka vedättää yrittäjiä, sahaa omaa oksaansa. Paperinpyörityksellä ja pienyritysten simputuksella tämä maa ei nouse.

6. Kilpailuta oikeasti. Mikään ei ole niin kasvattavaa, kun reilu häviäminen hyvälle kilpailijalle. Ei tarvitse hankkia kalliita konsultteja (!) kertomaan, miten firmaa pitäisi kehittää, kun voi suoraan oppia paremmiltaan, vertaisiltaan mutta osaavammilta kilpailijoilta. Ja mikään ei tunnu niin mahtavalta, kuin kiinnostavan duunin reilu voittaminen.

Rehti kilpailu on yrittäjyyden suola ja sokeri, yin ja yang, alkupalat ja jälkiruoka, hybris, kliimaksi ja alkuräjähdys. Eipä siis muuta kuin kääritään hihat ja hommiin!

 

Outi Ugas on muotoilija ja kestävän kehityksen asiantuntija, joka on toiminut yrittäjänä vuodesta 2000 asti. Teksti on kirjoitettu vuosina 2014-15 mutta julkaistu vasta nyt, Vaasan yliopiston käynnistämästä korruptiotutkimuksesta kertovan uutisen rohkaisemana (Yle 15.9.2016).