Vanhemman tehtävänä on rakkaus

Väite: Mikään ihmissuhde ei ole yhtä haavoittava kuin vanhemman ja lapsen välinen suhde.

Morsian ja äiti, pixabay

Kun pieni vauva syntyy maailmaan, hän on kiintyy hoitajaansa ja oppii rakastamaan tätä koko pienellä sydämellään. Vanhemman kiintymys muokkaa lapsen minäkuvaa aikuisenakin. Mitä enemmän lasta kunnioitetaan yksilönä, sitä enemmän lapsi oppii arvostamaan itseään. Myös lapsi antaa aikuiselle suoraa palautetta tahtomattaan, pyytämättä ja yllättäen. Siinä ristitulessa me kasvamme ihmisiksi – lapset hiovat vanhempiaan siinä missä vanhemmat lapsiaan.

Meihin on ilmeisen sisäänrakennettuna luottamus, että rakkautemme kohde pyrkii hyvään ja ottaa meidät huomioon asiallisesti kaikissa tilanteissa. Hän ei saata häpeään, ei hauku julkisesti tai muutoinkaan nolaa rakkaimpiaan.

Tämä sama ilmiöhän on muissakin läheisissä ihmissuhteissa – mitä enemmän luotamme toiseen, sitä enemmän kaikki ikävät sanat ja teot sattuvat. Läheltä lyödään osuvimmat iskut. On vaikea ymmärtää, että kukaan itselle rakas tahtoisi pahaa. Ja sitten kuitenkin:

Törmäsin Facebookissa kiertävään tarinaan äideistä, jotka haukkuvat tyttäriään vaatekaupoilla. Kyyneleet pyörivät silmissäni – on vaikea ajatella että kukaan haluaisi olla näin julma kenellekään, saati omalle lapselleen.

Miksi vanhempi haukkuu lastaan?

En keksi yhtään hyvää syytä haukkua lapsiani tai lapsia ylipäätään. En ensimmäistäkään. Keksin kyllä lukemattomia syitä kannustaa, ohjata ja auttaa, koska miksipä ei? Aikuiselle ihmiselle lasten hyvinvoinnin luulisi olevan maailmassa tärkeyslistan kärjessä.

Olen myös vilpittömän pahoillani yhteiskunnasta, jossa ihmisen paino antaa luvan arvostella – on sitä painoa sitten paljon taikka vähän. Yhtä huonoja syitä ovat koulumenestys tai saavutukset urheilussa, taiteissa tai ylipäätään missään. Ihminen itsessään on arvokas, ovat hänen taitonsa suhteessa toisten taitoihin mitkä tahansa. Tulokset eivät taatusti parane pelon tai nöyryytyksen avulla. Ainoa mahdollinen tie onnelliseen elämään on kannustuksen kautta. En sano, että se on helppoa, mutta kuka sanoi, että lasten kasvattamisen pitäisi helppoa ollakaan.

Kantoiko rakkaus läpi lapsuuden?

Joku kysyi somessa ”Millainen vanhempi olisit, jos saisit olla itsellesi vanhempana?” Niinpä!  Millaista vanhemmuutta sai ja millaista olisi kaivannut? Loistiko elämässä rakkaus vai pelko? Kohtelemmeko lasta kuten itseämme kohdeltiin vai kuten toivoisimme tulleemme kohdelluiksi?

Sananlaskun mukaan sanottu sana on kuin ammuttu nuoli, se ei palaa koskaan takaisin. Lapsen rakkaus kestää monenlaista, muttei särkymättä. Itsekkäästikin ajatellen oma tulevaisuutemme on jälkeläistemme käsissä. Miksi pilata sitä kovilla sanoilla ja teoilla?