Paflagonian perilliset – kirja jonka maailmaan on helppo upota

kirja
Kirja Paflagonian perilliset, Virve Sammalkorpi, Karisto 2016 Kuva: Pekka Nikrus

Kirja Paflagonian perilliset, Virve Sammalkorpi ja Pekka Nikrus, ilmestyi viime keväänä. Sen alkusysäyksenä ovat olleet Pekka Nikruksen lopputyövalokuvasarja ”Varjojen lapset”, joiden kehystarinan pohjalta Sammalkorpi on tarinaansa saanut alun. Kariston mainostekstissä kirjasta kerrotaan seuraavasti:

Paflagonian perilliset kertoo synkänlumoavan tarinan tutkimusmatkasta kauas Luoteis-Venäjälle, Karjalaan 1800-luvun alkupuolella…. Kohtalokas tutkimusretki välittyy lukijalle nuoren Iax Agolaskyn päiväkirjamerkintöjen kautta. Retken tarkoitus on etsiä alueella huhutusti elävää metsänkansaa. Heitä löytyykin, mutta heillä on häntiä, koko vartalon peittävää karvoitusta, pimeässä näkeviä silmiä… Missä kulkee raja ihmisen ja eläimen välillä – ja onko sillä merkitystä?

Kirja muistuttaa ulkoisesti vanhaa tiedekirjaa alaviitteineen. Romaani perustuu Pekka Nikruksen taidevalokuviin, joita on kirjassa mukana kuvaliitteenä.

 

Kirja, elämä ja kaikki muu

Oli heinäkuu, isäni oli reilua kuukautta aikaisemmin kuollut. Kärsivällisyyteni oli kahden minuutin pituinen. Avasin netissäkin linkkejä, sulkeakseni ne minuutin lukemisen jälkeen. Ei vain jaksanut, ei pystynyt. Viiden päivän kesälomareissulle otin kirjan mukaan vain siksi, että hotellin wifi ei aina reissuilla toimi.

Aloitettuani kirjan luin ensimmäiset 30 sivua ahmien. Kirja ei tosiaan ole helppolukuinen – kirjan muotona ovat hajanaiset päiväkirjamaiset tekstipätkät, jotka jäljittelevät vuoroin vanhanaikasta tietellistä dokumentaatiota ja vuoroin kirjelmiä tai muistiinpanoja päiväkirjamaiseen sävyyn. Tarina on haurasta pitsiä, jonka täydentäminen jää lukijan vastuulle. Haukoin henkeäni. Kerrankin tarina, joka todella nappaa kärsimättömänkin lukijan mukaansa jo ensimmäisten sivujen aikana. Kirja, joka alkaa elää elokuvamaisena katkelmana silmien edessä ehkä juuri siksi, että niin paljon asioita jää selittämättä ja todetaan vain sivulauseissa.

Tarinat ovat ihmisille tärkeitä. Parhaat tarinat auttavat meitä mittaamaan omia uskomuksiamme ja käsityksiämme. Kirjan ajanjakso sijoittuu sellaiseen aikakauteen, jolloin tiede oli vielä epämääräistä ja vain harvojen oppineiden tavoitettavissa. Tietoa ei saanut edes etsimällä, ellei ollut oikeutettu siihen. Maailma, josta kirja puhuu, sisälsi paljon olettamuksia ja epävarmuuksia, joiden kriittinen mittaaminen soti monia tärkeäksi pidettyjä asioita vastaan. Kirjassa keskeisenä pyörivä kysymys evolutioteoriasta tuntuu tämän päivän tieteen valossa kovin absurdilta. Ihmisen ja eläimen ero moraalikysymyksenä on toisaalta samalla myös tätä päivää.

Minua mietitytti, olisiko mitään sellaista teemaa nykyajassa, jota voisi pohtia samalla tietämättömyyden ja tietämisen sekasortoisella tavalla. Ainoa evoluutioon liittyvä, mitä keksin, oli kysymys vieraslajien hävittämisestä. Olen pitänyt itsestäänselvänä sitä, että vieraslajit muuttavat maapalloa väärään suuntaan ja leviävät ihmisen tekojen ansiosta. Eteeni osui myös vaihtoehtoinen teoria siitä, että vieraslajit suojelevat maapalloa muutoksissa juuri sen mekaniikan kautta, että valmistavat luontoa muutoksiin. Pelkkä ajatus tuntuu väärältä sen perusteella, mitä asiasta pystyin googlella etsimään. Ajatus siitä, että olisin vain omien havaintojeni ja tietojeni varassa oli mykistävä.

Kirjan kerrontatapa on myös siinä määrin nerokas ja epämääräinen, että tarina tuntuu paljon todellisemmalta kuin monet helpommin sisäistettävät tarinat. Unenomaisuus, avoimet kysymykset ja ristiriitaiset väittämät kuuluvat aitoon elämään, eikä kirjailija päästä lukijaansa tässä tarinassa yhtään oikeaa elämää helpommalla. Kirjan taitto mukaelee päiväkirjamaisuutta ja välissä olevat piirustukset lisäävät autenttisuuden kokemista.

Puolenvälin jälkeen toivoin, hartaasti, että kirja ei loppua kohti päätyisi liian ilmeiseen ja selvään ratkaisuun, jota kohti oletin sen olevan menossa. Onneksi se ei mennyt niin. Tarina onnistuu kasvamaan ihan viimeisille sivuille asti. Kirjan päähenkilön kehityskaari tuntuu aidolta – oikeasta elämästä peräisin olevalta – ja se jaksaa kiehtoa aivan viimeiselle sivulle asti.

Itkin vuolaasti saatuani kirjan loppuun paluulennolla. Kymmenentuhannesta metristä auringonlasku ja kirja tuntuivat järisyttävimmältä vähään aikaan.

Lämmin suositukseni. 12/10p. Tämän kirjan kanssa voi vahingossa oppia myös jotain uutta itsestään ja ajattelutavastaan.

Lukijakilpailu: voita itsellesi oma kirja

Näin pikkujoulukauden ollessa ovilla meillä on Ämmissä ilo tarjota kahdelle teistä mahdollisuus saada kirja omaksesi pienessä Facebook-kilpailussa. Pelkät t&j-kilpailut ovat niin tylsiä, ja kirjoittajakonklaaviamme toisaalta kiinnostaa, mitkä teemat teillä pyörivät päässä juuri nyt. Kerro siis kommentissa, mistä aihepiiristä haluaisit lukea lisää Ämmistä.  Arvomme toisen kirjan kaikkien osallistujien kesken ja parhaalle kommentille lähteepi toinen näistä. Voittajat valitaan keskiviikkona 23.11. Voittajien etunimet julkaistaan Ämmissä ja Pörrö on teihin privana yhteyksissä kirjan postitusta varten.

[button link=”http://www.facebook.com/ammatverkosto/posts/1730149877307192″ newwindow=”yes”] Osallistu kilpailuun[/button]

 

[box] Disclaimer: Pekka Nikrus on yksi läheisimmistä ihmistäni. Tämän kirjoittaminen ei kuitenkaan johdu siitä. Pekan valokuvat ovat olleet kirjan alkusysäyksenä, ja toki tiesin kirjasta jo jotain ennen sen aloittamista. Sen sijaan tämä oli ensikosketukseni Virve Sammalkosken tekstiin ja hurmioituminen on ihan aidosti pyyteetöntä ja vastikkeetonta. Kerrottuani Pekalle joskus Heinäkuun loppupuolella, että ajattelin kirjoittaa tästä Ämmiin, Pekka toimitti mulle kaksi kirjaa Ämmien lukijoita varten. Tosin se oli joskus Heinäkuun loppupuolella, enkä ole silti saanut tätä tekstiä aikaiseksi ennenkuin nyt… Kyseessä ei siis ole maksettu eikä edes varsinaisesti lahjottu mainos.  Pahoittelen jos toivoitte minun menneen kaupalliseen höplään 🙂 Ja se arvonta löytyypi Facebooksivuiltamme jos et tätä linkkiä tekstistä bongannut. [/box]