Armollinen kuolema vai hidas murha?

arkkukukka_kasiteltySyntymä ja kuolema rakentavat jokaiselle elämälle kehykset. Se, mitä jää näiden raamien väliin on merkittävää ja sen soisi olevan jokaisen kohdalla täynnä iloa ja suruakin, mutta erityisesti rakkautta, armoa ja kunnioitusta.

Viimeistään elämän ehtoopuolella kuolema alkaa vierailla ajatuksissa yhä useammin. Ystävä kerrallaan poistuu elämänpiiristä ja omakin lähtö askarruttaa; Mikä olisi se miellyttävin tapa ja mitä ei ainakaan omalle kohdalle toivoisi?

Äitini kanssa juttelimme kuolemasta paljon. Entisenä koirankasvattajana ja muutenkin eläinystävänä hänen suhteensa eutanasiaan oli hyvin myönteinen. Miksi pitkittää elämää, joka muutenkin olisi päättymässä etenkään tilanteessa, jossa elämä olisi pelkää hengittämistä sisään ja ulos avustettuna tai ilman apua?

Kun viime syyskuun lopussa kävi ilmi, että hänen terveytensä oli romahtanut ja että röntgenkuvissa näkyneet varjostumat olivat pahalaatuisia, hän terotti moneen otteeseen – ei saa elvyttää eikä tuottaa turhaa kipua. Lääkäri lupasi, että hänet pidetään vaikka narkoosissa viimeiset päivät.

Tapahtumavyöry oli nopeampi kuin kukaan meistä osasi aavistaa. Kuudessa viikossa äärimmäisen älykäs ja tarkka äitini hiipui pois. Vai voiko puhua hiipumisesta? Kyllä kyse oli enemmänkin rojahtamisesta. Virallisesti syöpä-diagnoosi saatiin muutamaa päivää ennen kuolinhetkeä.

muistokukat1

Hoitotahto säästi äitini pitkitetyltä kuolemalta

Kun ihminen ymmärtää olevansa peruuttamattomasti kuolemansairas, hän pelästyy juuriaan myöten. Pelkoa lisää se, ettei voi tietää miten tuskallinen tai tuskaton kuolema on edessä. Ei sitä, kauanko pitää kärsiä, eikä sitä pystyykö nykylääketiede pitämään kivut loitolla. Hoitotahto on yksi keino varmistua siitä, että turhia elämää pitkittäviä toimenpiteitä ei tehdä. Se ei kuitenkaan takaa, etteikö kuolema voisi olla pitkä ja kivulias prosessi.

Hoitotahto tarkoitti meidän tapauksessamme sitä, että äitini kuoli nesteen ja ravinnon puutteeseen ennen kuin itse sairaus ehtii viimeistellä tehtävänsä. Miten hoitotahdon noudattaminen poikkeaa armomurhasta? Pitkittää prosessia ja säilyttää syyllisyyden tunteen kuoleman äärellä olevien harteille.

Kipulääkkeet saattavat sumentaa ajatuksen, mutta elimistön yleiseen kiputilaan ne eivät näytä vaikuttavan. Äitini oli tajuton pari viimeistä päivää, mutta aina kun häntä käännettiin, hän reagoi tuskaisalla irvistyksellä.

Kuuntelin kuolinkorinaa yli vuorokauden (vai kuluiko niitä kaksi, en muista enää). Elimistön nesteet eivät enää virranneet normaalisti ja keuhkoihin kertyi limaa, jota kuoleva ei kyennyt yskimään pois. Hän olisi kirjaimellisesti tukehtunut omaan limaansa, jos sydän ei olisi lakannut toimimasta tätä ennen.

Omaisena kuoleman keskellä

Kun mitään ei ole tehtävissä, myös omainen muuttuu. Itse koetin pysyä mukana matkalla jolta ei ole paluuta samalla kun muussakin elämässä oli meneillään suuria muutoksia. Hyppäsin mukaan virtaan ja koetin samalla pitää huolen työasioista ja perheestä sekä äitini arkisista asioista.

Kun matkan pituudesta ei ole tietoa, valinnat voivat olla myös vääriä. Olisiko sittenkin pitänyt olla enemmän sairaalassa, olisinko voinut jollakin tavalla helpottaa hänen oloaan enemmän… Näihin kysymyksiin ei tule vastausta. Tein parhaani ja sen kanssa on eläminen.

Istuin äitini vieressä viimeiset vuorokaudet. Lauloin, tanssin (kyllä, se helpotti minua, eikä häirinnyt muita), juttelin, tein etätöitä ja itkin.

Sunnuntaina olimme sanoneet jäähyväiset. Tiistaina vaihdoimme vielä muutaman sanan. Hänen lähtönsä tuli seuraavana lauantaina aamuvarhaisella. Viikko kipua, kuolemista, surua, äidin menettämistä, viimeisen henkäyksen odotusta. Pelkoa siitä, että kuolema ei tulekaan, että hänen pitää kestää tätä vielä loputtomalta tuntuva ja ennalta määrittelemätön aika.

Eutanasia-keskustelu ajautuu sivuraiteille, jos mahdollisuus armokuolemaan estetään vedoten vammaisten mahdolliseen kohteluun. Se on aivan oman keskustelunsa arvoinen asia. Eutanasia tilanteessa, jossa ihminen sairastaa terminaalivaiheen syöpää on täysin eri asia kuin vamma, joka on ollut mukana syntymästä lähtien tai tullut muussa vaiheessa elämää.

Toivon, että kun minun vuoroni tulee lähteä, se tapahtuu joko tanssilattialla, unessa tai lääkärin huolehtiessa siitä, että saan poistua tästä maailmasta kun tilanteeni on toivoton ilman kaikille osapuolille raskasta ”kuolinkamppailua”. Kuolema on aina surullinen asia eikä tuska, tukehtuminen tai avunhuudot tee siitä hetkeäkään kunniallisempaa.

 

EDIT: Unohdin linkittää Davide Bowien viimeisen videon, joka itsestään selvästi kuuluu tämän kirjoituksen päätteeksi.