Työttömyys vitsinä vituttaa

 

Sunnuntaiaamu, eikä herätyskello soi. Ei soi muuten huomennakaan. Sen sijaan soivat kaikki mahdolliset paniikkinappulat, joita työttömyys painelee toimeentuloaan pohtivan aikuisen ihmisen päässä. Kuin kirsikkana kakun päällä tulin lukeneeksi viime viikolla aiheesta ilmestyneitä blogikirjoituksia.

Koen, että olen lukenut kaksi työttömyyttä koskevaa kirjoitusta liikaa. Ihmiset, jotka kerjäävät huomiota keinolla millä tahansa, saavat sitä toisten selkänahasta repimällä. Niin nytkin.

Ensin tulevaa kirjaansa markkinoiva Ossi Nyman kertoo raflaavasti, kuinka paskatyönteko ei voisi vähempää napata. Hän saa aikaan aikamoisen myrskyn vesilasissa ja epäilemättä tuo paska osui hänen henkilökohtaiseen sometuulettimeensa. Toivottavasti ura kirjailijana onnistuu paremmin kuin ura työttömänä!

Siihen vastaa sanan säilällä siveltämisestä tuttu Juhani Kuosmanen tietämällä, että vastaavia kunnon ihmisten verovaroilla lusmuilevia työttömiä on kymmeniä tuhansia. Myötäilevien lampaiden ääni värisee samasssa tahdissa. ”Kyllä on kamalaa, verorahoilla!”

Tyhjät tynnyrit kolisevat kauas, ja näin saadaan luotua kuvitelma jostain satumaailmasta, jossa osa porukasta tekee niska limassa paskaduunia elättääkseen kattoon syljeskeleviä työttömiä. Tämän enempää ei voisi tavallisia työttömiä kampittaa.

Sen tiedän varmuudella, että työttömyydessä ei ole yhtään mitään kivaa, raflaavaa tai kadehdittavaa. Se nakertaa itsetuntoa ja on taloudellisesti aivan helvetin kova pala kenelle tahansa.

Totuus työttömyydestä

Aivan jokainen meistä haluaa olla jollakin tavalla merkittävä osa yhteiskuntaa – olla jotain muuta kuin tahrana tilastoissa. En tunne yhtään nuorta, joka ei koettaisi keksiä keinoa saavuttaa edes pieniä unelmia hakemalla työtä. Töitä tekemällä saisi omaa rahaa käyttöön, mutta mikä vieltä tärkeämpää, saisi jalan tulevan työelämän oven väliin.  Tiedän, että on ihmisiä, jotka koettavat kieltää tämän toiveen. Toteutumattomista unelmista ja kauas karkaavista toiveista puhuminen tekee kipeää. Ne on helpompi kieltää ja pistää koko asia vitsiksi.

Ansiosidonnaisella työttömyyskorvauksella elää aikansa, mutta jos päivät menevät umpeen, ja putoaa työmarkkinatuelle, karisee viimeinenkin kuvitelma helposta elämästä. Asuminen on Suomessa sairaan kallista, se vie leijonanosan kaikista menoista. Koeta siinä sitten pysytellä muun jengin mukana!

Työttömyys tarkoittaa myös sitä, että ei ole osa työyhteisöä. Eivät työssä käyvät välttämättä ymmärrä, miltä tuntuu olla ulkona kaikesta siitä sosiaalisesta kanssakäymisestä, joka työyhteisöön kuuluu.

Se, että yhteiskunta pyrkii luokittelemaan kaikki työttömät samaan laatikkoon, on silkkaa hulluutta.  Ja samaa hulluutta on leimata koko porukka lusmuiksi tai järjestelmän väärinkäyttäjiksi.

Jos vastentahtoinen työttömyys osuu kohdalle, se tuskin on työnhakijan vika. Koettakaa nyt herran tähden päivittää käsityksenne tämän päivän työttömistä vastaamaan todellisuutta edes pieneltä osin!

Se voi aivan hyvin olla joku kaltaiseni hyvin koulutettu ja ammattitaitoinen ihminen, joka siirtyy projektista toiseen ja joutuu välillä odottamaan uuden projektin alkua työttömänä. Se voi aivan yhtä hyvin olla nuori, vastavalmistunut ja kokematon henkilö, joka etsii kuumeisesti sitä työnantajaa, joka haluaa ottaa hänet opetettavaksi opintoja vastaavan ammatin todellisiin taitoihin. Jos näin ei olisi, koulutus menisi hänessäkin aivan hukkaan.

Työttömiä on yhtä monenlaisia kuin on elämäntilanteitakin.

Perustulo, ja äkkiä!

Perustulo on yksi parhaista keinoista lisätä työelämäkokemusta – se mahdollistaisi lyhyidenkin keikkaluontoisten töiden tekemisen vaikuttamatta ratkaisevasti sosiaaliturvaan. Puhumattakaan siitä, että jokainen meistä uhraa ison osan elämästään miettimällä ”miten minun käy”. Sen sijaan, että voisi luottaa siihen, että ”minä selviän tästäkin”.

Oman egon nostaminen työttömiä tallaamalla sen sijaan on puhtaasti noloa!