Se tavallinen perhehelvetti

 

Photo by Kaylah Otto, Unsplash
Photo by Kaylah Otto, Unsplash

Niin kauan kun äitini eli vaikenin lapsuudestani. Nyt kun hän ei ole enää kieltämässä, kerron lapsuuteni tarinan.  Nuoren polven on ymmärrettävä, että on kierteitä, jotka pitää katkaista, ja että apua siihen on saatavilla.

Kirous ja kuolema!

Lapsuuteni ensimmäiset ja vahvimmat kokemukset perheestä liittyvät pelkoon. Isäni, vaikkakin älykäs ja viisas mies, oli kaljapäissään kuin itse perkele. Hän hakkasi nyrkillään pöytää ja vaimoaan, äitiäni, rikkoi tavaroita, huusi ja mekasti. Minuun hän ei kajonnut, mikä teki lapsuudestani aavistuksen helpomman kuin niillä, joiden isät kohdistivat raivonsa myös lapsiin. Pelon kokemus on kuitenkin yhteinen.

Äitini ymmärsi jo varhaisessa vaiheessa, että ainoa keino välttää iskut on muuttua näkymättömäksi isän tullessa kaljaillan päätteeksi kotiin. Pakoon kerrostalon kellariin hän ehti vain olemalla tuntikausia tarkkana keittiön ikkunassa. Viimeisten junien tulijoita hän vahti silmä kovana, näki monen sadan metrin päähän tutun hahmon, juoksi kellariin. Minä näyttelin huoneessani nukkuvaa sydän pamppaillen. Jos äiti ei ollut kotona, isä rauhoittui lämpimän aterian äärellä ja meni vähin äänin levolle.

Aina äiti ei kuitenkaan erottanut yön pimeydessä kotiin palavaa hahmoa ajoissa. Vaatehuoneessa, sänkyn alla, milloin missäkin piilossa hän pidätti henkeään, ettei isäni löytäisi. Harvoin, mutta riittävän usein, jotta muistaisin, piilopaikka oli huonosti valittu. Alkoi huuto ja itku. Eräänkin kerran seisoin vanhempieni välissä ja huusin isälleni kuin hinaaja. Siitä ei ollut hyötyä niin kauan kun olin varreltani vähäinen.  Muistan mustelmat äitini kehossa, ja raivon, joka kyti sisälläni. Vihasin äitini heikkoa itkua, sitä, ettei hän lähtenyt ja aivan erityisesti vihasin humalassa olevaa isääni. Olin, ja olen edelleen, täysin varma, että olisimme kaikki olleet onnellisempia eri osoitteissa. 

Kirjoittaessani ylioppilaaksi isäni oli jo vanha mies. Ikä ei kuitenkaan estänyt häntä lähtemästä ”kaljalle” ja koska hän oli jo eläkkeellä, nämä kotiinpaluut saattoivat tapahtua milloin vain. Eräänä iltapäivänä isäni saapui pahantuulisena paikallisesta kaljabaarista ja alkoi haastaa riitaa kanssani. Ensimmäistä ja viimeistä kertaa hän sätti minua jostain mitättömästä asiasta uhkaavasti.  Pelästyin, provosoiduin ja kasvoin koko mittaani. Pistin hänet kirjaimellisesti seinää vasten, ja kerroin värikkäin sanakääntein mitä mieltä olen hänen käytöksestään ja vaikutuksesta, joka hänellä on ympäristöönsä. Lopputulos muutti meidän kaikkien elämän.

Meidän keskellämme on eri syistä traumatisoituneita miehiä ja naisia, joiden pahoinvointi saastuttaa muiden elämän. Ihmisiä, joille kukaan ei ole osannut tai uskaltanut laittaa rajoja. On lukemattomia tekosyitä sietää raivopäistä käytöstä; rakkaus, häpeä tai pelko talouden romahtamisesta. Kutsun niitä tekosyiksi, sillä en tiedä ensimmäistäkään oikeaa syytä antaa kenenkään kohdella itseään tai perhettään, kuten liian moni antaa.

Herkät miehet, herkät mielet

Isäni oli herkkä, taiteellinen nuori ihminen, joka joutui sotaan suoraan armeijasta noin parikymppisenä. Hän joutui etulinjalla tilanteisiin, jotka murtaisivat kenet tahansa. Sodasta meillä ei puhuttu juuri koskaan, mutta öiset painajaiset olivat arkea.  Vakavasti traumatisoituneen ihmisen kanssa eläminen on kuin keikkuisi myrskyävällä merellä vuosi toisensa perästä. Edes tyyni  meri ei herätä luottamusta, kun tietää odottaa seuraavaa myrskyä. Tunneilmapiiri muuttui kylmästä hyytäväksi yhdestä katseesta tai väärin ajoitetusta lauseesta. Alkoholi toimi tässä reaktiossa katalyyttinä.

Miesten herkkyys on jostain syystä nähty heikkoutena. Meillä on kasvamassa hyvin erilaisista lähtökohdista tulevia nuoria – osalla on erinomaiset tunnetaidot – kyky tunnistaa omia ja toisten tunteita. Osalla porukasta tunteet on hakattu piiloon piiskaa ja pelkoa aseina käyttäen. On uskoteltu, etteivät isot miehet itke, että lapsia pitää karaista. Pötypuhetta! Tunteet eivät kysy sukupuolta.  Se, että naisille on sallittu tunteiden näyttäminen ja miehiltä se on evätty, on oman pelkokulttuurimme tulosta, ei mikään todiste siitä, että herkkyys olisi vain naisten ominaisuus. Tunteettomuus on kamala vaatimus kenelle tahansa.

Sodan jälkeen ei nähty tarvetta traumojen purkuun, jätettiin kauhujen turmelemat miehet selviytymään miten parhaaksi katsoivat. Tästä heitteillejätöstä on kärsitty monessa polvessa.

Isän malli voi olla monelle hyvinkin karu, miten siinä sitten omaa isyyttään tai vanhemmuuttaan ylipäätään pystyy rakentamaan? Mistä malli sovinnollisuudelle ja rakkaudelliselle parisuhteelle, kun lähietäisyydeltä on joutunut katselemaan omien demoniensa kanssa taistelevaa vanhempaa?

Vaikka muutos tuntuukin pelottavalta ja järkyttävältä, todelliset sankarit uskaltavat astua muutoksen virtaan. Perhehelvettiä pahempaa asiaa ei vastaan tule. Kotonaan pitäisi jokaisen voida olla pelolta turvassa, ei keskellä vuosien painajaista. Pelko on hyytävä asuinkumppani. Se kurkistaa ikkunasta varjona verhojen välissä. Se on alaoven napsahdus, kellarin oven kolahdus. Se on askeleet porraskäytävässä ja oven lukossa kääntyvän avaimen kitkainen ääni. Se on isän suusta sihahtanut ”perkele” takin pudotessa kolmannen kerran lattialle hengarista. Se on ruokapöydän jalkojen nitinä vihaisen miehen syödessä ateriaansa.

Lapsuustarinani sai suorastaan ällöonnellisen lopun; Isäni meni huoneeseensa häntä koipien välissä, nukkui humalatilansa pois ja tuli pyytämään anteeksi. Meni muutama kuukausi ja hän muutti omilleen, mutta välimme olivat tästä lähtien läheiset hänen viimeiseen henkäykseensä saakka. ”Isä tässä vielä, hei!” alkoivat hänen päivittäiset puhelunsa 11 vuoden ajan.  Pelko on kohdallani muuttunut vahvuudeksi vihan kautta. Samasta aiheesta toisen, jäsennellymmän, näkökulman kirjoittaa Aamulehden kolumnissaan Jari Koponen.

Loppu hyvin, kaikki hyvin?

Äitini kuoleman vuosipäivänä olen helpottunut, että sain kirjoitettua tämän sydämeltäni. Pois näitä muistoja ja aikoja ei pyyhi mikään, ne ovat osa minua. Olen kuitenkin antanut vanhemmilleni anteeksi vaikean lapsuuden jo kauan sitten heidän eläessään. Asiat on puhuttu ja kyyneleet kuivattu. Olin molempien kuolinvuoteen vierellä ja tunsin suurta rakkautta. Tunnen edelleen. Vaikeistakin ajoista voi selvitä suht selväpäisenä. On minullakin arpeni ja arat kohtani, mutta ne eivät rajoita elämääni.

Opin lapsuudestani muutaman tärkeän asian:

  1. Pelko on huono kumppani. Sen kanssa ei pidä asua samassa asunnossa. Jos parisuhteessa joutuu pelkäämään, on väärässä suhteessa.
  2. Raivopää tarvitsee apua tunteidensa käsittelyyn. Tee hyvä työ ja järjestä hänelle apua.
  3. Minua ei tönitä. Ei ole sellaista tilannetta, jossa en puolustaisi heikompia tai itseäni.
  4. Mielenterveydestä huolehtiminen on yhtä tärkeää kuin muukin terveydenhoito. Jos on paha olla, apua on ja pitää olla saatavilla.
  5. Sodan kauhuista pakenevia ihmisiä tulee auttaa fyysisesti ja psyykkisesti. Missä on traumoja, siellä on avuntarvetta.