Miehet, jotka vihaavat naisia

omatunnon_kysymyksia
Kuva: Raisa Omaheimo

Palataanpa vielä eduskunnan perjantaiseen äänestykseen. Sen sanamuoto oli tämä

”Ulkoministeri Soinin toiminta ulkomailla kiistää naisten oikeudet ja Suomen ulkopoliittisen linjan. Siksi esitän, että eduskunta toteaa, että ministeri Soini ei nauti eduskunnan luottamusta.”

Epäluottamusta voidaan ehdottaa koko hallitukselle tai yksittäiselle henkilölle. Tässä kohtaa epäluottamuslauseen sanamuoto selkeästi määrittelee sen koskevan vain Timo Soinia. Minusta näyttää, että hallituksen miesjohtajat päättivät yksissä tuumin mediapelistä, jossa yhden henkilön luottamusäänestys pyritään viestimään hallituskysymyksenä, jotta Soini saa vapaat kädet jatkaa abortinvastaista julistustaan.

Soini edustaa Suomea ulkopoliittisesti ja omalla toiminnallaan selkeästi antaa viestiä, että Suomi tukee muiden maiden abortinvastaisia toimia. Kun hallitus äänesti, se äänesti siis siitä, edustaako Soini luotettavasti Suomen kantoja ulkomailla.

Juha Sipilän lestadiolaisuustaustaa vasten Soinin aborttikanta on varmasti Sipilälle mieleen, ja selittää miksi Sipilä julkisuudessakin teki selväksi, ettei ”usko, että kellään on mitään ongelmaa painaa tässä asiassa vihreää”. Oli se sitten viesti omille tai Kokoomukselle, niin selkeää on, että äänestysohje on komentavaa sorttia. Petteri Orpon toimintaa ei ainakaan julkisista lähteistä perustellen selitä oma uskonnollinen vakaumus. Sensijaan naisviha selittää aika pitkälti sekä tämän että aika ison osan hallituksen muustakin toiminnasta. Palaan tähän tuonnempana.

Jäkipuinnissa mediatilaa ovat jälleen saaneet Sipilän ”tunteet”. Ja mediaahan tuntuu vuodesta toiseen kovasti kiinnostavan pääministerin uhriutuminen aina kun Sipilä on ollut vetämässä läpi ”arvopolitiikkaansa”. Sipilä on perjantain jälkeen tehnyt hyvin selväksi, että pahinta mitä tapahtui oli se, että ”ei pidetty yhteisesti sovituista asioista kiinni” ja perännyt Kokoomukselta anteeksipyyntöä siitä, että näiden muutamat naiskansanedustajat käyttivät sananvapauttaan. Tämä puoluekuriin perustuva toimintatapa ja sen arvostelu puoluerajojen yli näyttäytyy perustuslain  29 §:n valossa varsin erikoiselta. Perustuslaissahan sanotaan näin:

”Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.”

Oma numeronsa on tämä tänään uutisoitu Kokoomusmiesten tarina, kuinka he harkitsevat eroavansa Helsingin Suomalaisen Klubin jäsenyydestä koska ”vain miehet hyväksyvä klubitoiminta on aikansa elänyttä”. Ovat harkinneet yli puoli vuotta, asiaa on käsitelty Aamulehden jutussa jo maaliskuussa. Herää kysymyksiä, kuten kuinkahan pitkään Orpo, Pesonen ja Mykkänen ovat klubin jäseninä ”aikaansa eläneet”? Mahtaa olla vaikea arvopäätös kun sitä tarvitsee pohtia kuukausitolkulla.  Ja toki kiinnostaa sekin, miten tämä potentiaalinen eroaminen yksityisestä yhdistyksestä hyödyttäisi millään tavoin tasa-arvoa.

Kenelle ja miksi feminismi on ongelma?

Viime vuosina tämänkaltaiset teatterit ovat arkipäiväistyneet yhteiskunnassa monilla saroilla. Perjantaina useissa lehtijutuissa ja uutispätkissä voivoiteltiin sitä, miten ”sukupuolittunutta” keskustelu on. Olen samaa mieltä, keskustelu oli ja on hyvin sukupuolittunutta. Mutta niin näyttää valtakin olevan. Hallituksen harjoittaman leikkauspolitiikan kohdentaminen erityisesti naisiin on se yhteinen arvopohja, joka yhdistää sekä Kokoomusta, Keskustaa että Sinisiä.

Ei ole myöskään yllättävää, että Soinin toimintaa halutaan katsoa sormien välistä. Jo pienestä asti miesvoittoisille ryhmille yhteistä näyttäisi olevan se, että toisten miesten ja mieskerhojen toimintaa ei kommentoida eikä paheksuta ääneen. Miesvoittoiset ryhmät myös totutetaan viimeistään armeijassa siihen, että kun ylempiarvoiset tekevät päätöksen, sitä noudatetaan kyseenalaistamatta.

Feministejä yhdistää se, että ovat tottuneet tuomaan julki näkemiään epäkohtia. Koko feministisen liikkeen päätoimintametodi on altistaa vallitsevia käytäntöjä ja toimintatapoja kriittiseen tarkasteluun. Feministit ovat myös tottuneet olemaan äänessä silloinkin kun muut vaikenevat. Feministien toiminta rikkoo erityisesti sukupuolittuneen vallan totuttuja toimintasääntöjä: feminismi kyseenalaistaa myös sanattomia sääntöjä, eikä suostu pelaamaan niiden mukaan.

Maailma on muuttunut ja tasa-arvo on tullut mukaan juhlapuheisiin. Eduskunta tuntuu kuitenkin käytännössä pysähtyneen kirjoittamattomissa säännöissään 1900-luvulle. Vaikka puoluekuri selkeästi sotii perustuslakia vastaan, ja tekee irvikuvaa edustukselliselle demokratialle ohjatessaan päätäntövaltaa muutamien puoluejohtajien käsiin, etenkin suuret puolueet ovat pitäneet tästä väenvängällä kiinni. Yhtä eriskummallinen tilanne on eduskunnan istuntokäytäntö, jossa toisen edustajan syyttäminen valehtelusta on jyrkkä tabu – istuntojen pelleily ”muunnellusta totuudesta” pohjaa ”herrasmiessopimukseen” ajalta, jolloin valtiomiehillä oli vielä käytöstapoja ja arvokkuuta. Feministisessä keskustelussa tämän kaltaiset kirjoittamattomat käytännöt ovat lähinnä ikävä osoitus sopimuksenvaraisista kaksoisstandardeista, joilla valtaa pyritään pönkittämään ohi demokraattisen prosessin.

Nainen vaietkoon seurakunnassa

Kun feministi avaa suunsa havaitessaan epäkohdan, hän myös tahtomattaan rikkoo naisvihamielisten ihmisten maailmankuvaa, jossa ihmisen tehtävä on olla sopuisa ja olla nostamatta vaikeita asioita esiin yhteisen riidattomuuden vaalimiseksi. Erityisesti yhteisen tunnelman pitäminen mukavana katsotaan naisen tehtäväksi.

Tämä selittää sen, miksi rasistit, persut, konservatiivipuolueiden setämiehet ja vanhakantaiset yritysjohtajat sekä julkkikset ovat medioissa niin äänekkäästi esittämässä halveksivia kommenttejaan ”mielensäpahoittajista” ja ”femakoista” kun feministit kommentoivat yhteiskuntamme epätasa-arvoa. Some on tehnyt meille feministeille mahdolliseksi sen, että meidän huomiomme eivät enää jää hiekkalaatikolle ja naisten saunailtoihin, vaan leviävät laajemmalle kuin koskaan ennen. Miehet ovat sukupolvien saatossa tottuneet siihen, ettei naisiin kohdistuvista epäoikeudenmukaisuuksista ja ajattelemattomuuksista seuraa kuin korkeintaan pientä ininää, joka laantuu hetkessä eikä johda seuraumuksiin. Mutta ajat eivät enää ole samat.

Vaikenemisen sijasta yhä useammat ihmiset ovat aktiivisia toimijoita yhteiskunnallisessa keskustelussa. Eri mieltä oleminen mielletään monesti riitana, ei osana dialogia tai demokratiaa. Se aiheuttaa monesti vastarintaa ja vaientamisyrityksiä vähättelyn, ivan ja jopa suoranaisen uhkailun kautta. Olen itsekin saanut oman osani ”turpa kiinni h**ra tai me tukitaan se”- tyyppistä painostusta erityisesti rasistien suunnalta. Silti kurjemmalta tuntuvat miestuttujen ”paimenkirjeet”, joissa miesselitetään miten paljon paremmin kaikki asiat etenisivät, jos ne vain hoidettaisiin kulisseissa yksityisesti.

Vaientamisyritysten viesti on kuitenkin lupaava: Se, että feministit ovat nyt erinäistenkin naisvihamielisten järjestöjen ja liikkeiden vihollinen numero 1 saa minut olemaan varovaisen toiveikas siinä, että yhteiskunnallinen muutos on mahdollista meidän äänellämme. #Meetoo on näyttänyt, että pystymme nostamaan vaikeitakin aiheita keskusteluun ja vihdoin samaan niissä aikaan muutoksia.