Näkymätön alkoholisti

Kuva: Anu Välitalo

Minun pulloni tarina

Sitä on niin älyttömän vaikea selittää ja varmaan ymmärtääkin, jollei itse ole. Nimittäin alkoholisti.

Viimeisinä aikoina se oli vakio: neljä pulloa viiniä Ikean valkoisen lasiovellisen kirjahyllyn toiseksi alimmalla hyllyllä. Aina kaksi punaista ja kaksi valkoista. Jääkaapissa kylmässä kuohari ja valkkari. Kierto vakio, aina kun yksi pullo vähenee, heti täydentämään. Kysymys Alkon myyjälle nauraen, kuka näitä viinejä mun kaapista oikein hävittää? Viiniä töiden jälkeen, viiniä viikonloppuna, juhlia viinin kera, kekseliäitä bussi- ja junareittejä ettei tarvitse ajaa. Paljon kahvia, liikaa kahvia, jotta taas ylös. Viinillä iltaisin alas. Ylös ja alas. Viikko lasten kanssa oli kuin lahja, ihana pakko olla juomatta. Kunnes kolme vuotta sitten kesäloman jälkeen työviikon aikana huomasin viikossa juoneeni 8 pulloa viiniä plus parisenkymmentä olutta. Yksin.

Työpäivän jälkeen jo ruokaa laittaessa lasillinen punaista, vielä voi ottaa kaksi, tai kolme. Miten se pullo nyt jo näyttää pohjaa? Nousuhumalan tuoma pirskahteleva pehmeän iloinen ja rento olo pakeni aina vain kauemmas ja kauemmas. Juomalla sitä ei enää saanut kiinni. Seurasi vain tyhjää, turhauttavaa, pakonomaista korjaamista ja ahdistusta, masennustakin. Hyvä olo tuli takaisin vasta lasi kädessä. Kunnes huomasin juodessanikin itkeväni aina.

Viestejä vanhoille luokkakavereille ex tempore, jota en ollut nähnyt vuosiin. Uusia outoja tuttavuuksia, illanistujaisia, treffejä, joille en kuuna päivänä selvinpäin olisi lähtenyt. Pahaa oloa, pohjattoman syvää, tummaa näkymää, itseinhoa, paniikkioireita, valkoisia valheita, lihomista, kovaa rahanmenoa. Läheisriippuvuutta, roikkumista, mieletöntä suorittamista töissä ja vapaa-ajalla. Hikarointia töissä, mitään ei koskaan jäänyt tekemättä. Päivääkään ei sairaslomaa tämän takia. Alkoholistit ovat usein niitä tunnollisimpia työntekijöitä, niin minäkin olin.

Tajusin sen varmaan jo pidempään. Vuosi ennen raitistumista osallistuin Eevi Minkkisen Oman äänen äärelle –verkkokurssille. Siellä riippuvuudet –luennosta ja tehtävästä alkoi epämiellyttävä totuus hahmottumaan. Havahduin omaan addiktiivisuuteeni, mutta mihin? Kun sitten kohtasin erään lapsuudenystäväni, joka oli 3 kuukautta ollut raittiina pitkän viina- ja huumekierteen jälkeen, kohtaaminen avasi silmäni. Kuuntelin kaverin tarinaa ja tajusin. Minä olen tuossa, minulla on tuo sama. Minun pitää tehdä tuo sama. Raitistua. Kaverin sieluun asti auki olevat silmät kertoivat siitä raittiuden pohjattoman hyvästä olosta ja hämmentyneestä epävarmuudesta, kun pahin on ohi. Minä halusin kanssa samalla tavalla rauhan, puhtauden ja vapauden. Juomalla en rauhaa saanut enää, en vaikka kuinka join.

Myös erittäin ammattitaitoinen personal trainerini taisi tajuta, kun kerroin tarinaani. Istuin siinä vastaanotolla hikinauha päässä valmiina kuntosalirääkkiin, kynä ja vihko kädessä toistojen, liikkeiden ja painojen merkintöjä varten. Olin aiemmin ollut kovan treenikuurin mukana tehokiinteytysohjelmassa, jossa pudotin 8 kg painoa 8 viikon aikana. Kisa oli, kuka muuttaa kehonkoostumustaan eniten 8 viikon aikana. Tulin ryhmän kilpailussa toiseksi, hävisin miehelle. Kuurin seurauksena vastustuskykyni katosi vuodeksi, olin todella pahassa infektio- ja flunssakierteessä puolisen vuotta ja paino tuli tuplana takaisin hyvin lyhyessä ajassa.

PT katsoi ja kuunteli minua. Teki kehonkoostumusmittauksen. Ja sanoi: sinä et tarvitse kuntosalikuuria, sinä tarvitset nyt lepoa. Tyhjennä kalenteri, helli itseäsi, hoida itsesi kuntoon, palataan sitten asiaan. Sinun ihostasi, hiuksistasi, kynsistäsi ja olemuksestasi näkee, ettet ole kunnossa. Nyt ei ole sen aika, että alat treenaamaan.

Olen niin kiitollisen tälle pt:lle kuin Eevin kurssillekin. Palasin saman pt:n luokse vuoden levon jälkeen. Ja raittiina.

Hyvästi Riesling

Lopetin juomisen lopulta aivan yksin. En maininnut asiasta muille kuin tuolle lapsuudenystävälleni. Sinnittelin kolme kuukautta nukkumalla tunnin pätkissä, kunnes viimein lähes polvillani menin viimein työterveyslääkärille. Onnekseni lääkäri oli erittäin hyvin tietoinen alkoholismista sairautena, raittiuden tukemisesta ja alkoholin lopettamisen aiheuttamista vaivoista. Hän suhtautui asiaan kuin mihin tahansa muuhun arkipäiväiseen sairauteen, tuomitsematta, jopa tutkivan kiinnostuneena, mistä saisin avun. Hän myös määräsi heti masennuslääkkeen, sillä unen korjaaminen oli ensisijaista. En sitä halunnut ensin syödä ja yritin nukkua unilääkkeillä. Alkoholin lopettaminen heikentää dopamiinin liikkumista aivoissa, joten menin todella huonoon kuntoon unettomuudesta ja lopulta aloin syömään Valdoxania, vaikken masentunut ollutkaan diagnoosin varsinaisessa merkityksessä. Kolmantena päivänä masennuslääkkeen ottamisesta nukuin ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen täyden 8h yöunen. Kognitiiviset kyvyt palasivat, ahdistus väheni. Toipuminen voi alkaa.

Ilman tuota lääkäriä en varmasti olisi näin hyvässä tilanteessa. Hän otti diagnoosini rauhallisen tietäväisenä hoitoonsa, näytti videoita miten hormonit aivoissa kulkevat, määräsi lääkettä, kirjoitti lähetteen terapiaan, seurasi maksa-arvojani ja minua vuoden päivät. Antakaa joku palkinto sille lääkärille. Osasin ehkä pelastautumisen itse alkuun, mutta hän oli ratkaiseva apu ja tuki oikealla hetkellä. Tuomitsematon, empaattinenkin. Sanallisti uskomattoman diagnoosini. Siis tästä niin moni haastava asia elämässäni on johtunut!

Voisin lähteä minkä vaan lääkeyrityksen mannekiiniksi ja mainoshahmoksi, masennuslääke todella auttoi toipumaan. Oma ratkaisukeskeinen lyhytterapiani oli myös yksi selviytymistarinan avaimista. Mutta Kela-tuella en sinne päässyt, koska olin työkykyinen. Onneksi terapiatakuuta ajetaan nyt läpi eduskunnassa asti.

Kun viimein oman alkoholismini tajusin, loksahti kymmenet puuttuneet elämäni palapelipalaset kaikki yksi toisensa jälkeen paikalleen. Mieltymykseni päihteisiin on ollut syy niin moniin asioihin, joita moni läheisenikin on ihmetellyt. Miksi olin siellä, miksi tein tai jätin senkin tekemättä vaikka olin niin sitä ja tätä, lähtöisin sieltä, älykkyys tämä ja resurssit nämä.

Rakkaani, alkoholi

Känni oli minulle elämäntarkoitus 15-vuotaasta lähtien. Aloitin työt 15-vuotiaana ja minulla oli käytössäni ikäisekseni paljon rahaa siitä lähtien. Tein parhaimmillaan parikymppisenä kahta duunia rahoittaakseni kalliin harrastukseni. Saatoin lauantai-iltana oman baarityökeikan jälkeen lähteä 1,5 tunniksi ainoaan auki olevaan vetämään 5 tuoppia. Ei ollut väliä, oliko siellä tuttuja. Tutustuin siinä juodessa, jos kaipasin seuraa. Pyörin syrjäytyneessä ja alkoholisoituneessa porukassa lähiössä ja seurustelin sekakäyttäjän kanssa. Minä, keskiluokkaisen, onnellisen perheen ainoa ja lahjakas tytär, pelaamassa pois kaikki saamansa elämän valttikortit. Vanhat ystäväni ja vanhempani yrittivät saada minua sieltä pois, turhaan. En ollut sen porukan perään. Minun rakkaani oli alkoholi. Tämä viiteryhmä antoi minun seurustella sen kanssa täydessä rauhassa. Jopa jotkut niistä alkoholisteista yrittivät puuttua rakkauteeni kehottaen minua menemään elämään parempaa elämää, kun minulla kerran oli ollut mahdollisuus siihen.

Eivät kaikki runsaasti juovat silti ole alkoholisteja. Minä olen se, kenellä on se geeni. On niin siistiä että sille geenillekin on jo nimi. Nyt kun sen tajuan, olen niin vapaa ja onnellinen, että kaiken takana olikin vain tämä, alkoholismi. Olen syyttänyt itseäni ties mistä aiemmin ja turhaan. Se ei ollutkaan luonteen heikkoutta tai kypsymättömyyttä, anarkiaa yhteiskuntaa tai vanhempieni keskiluokkaista elämäntyyliä kohtaan. Minulla on sairaus, johon on vain yksi lääke, raittius. Samalla se on tietenkin ihan kauheaa.

Kyllä siinä taisi mennä vuosi, ennen kuin ensimmäistä kertaa sen jollekin ääneen sanoin lääkärin lisäksi.

Minä olen alkoholisti.

Ensimmäinen vuosi raittiina oli vaikein. Pikkujoulut, jossa vanhat tutut pitivät aivan käsittämättömänä, että syljen kuppiin. ”Mitä, sinä?” ”Ootsä raskaana?” ”Mitä vittua?! Kai sä nyt yhden voit ottaa!!”

Tilaisuus toisensa jälkeen, illallinen illalliselta, juhlat juhlilta, keksin nerokkaampia tapoja olla vaivihkaa juomatta. Parhaita olivat laaturavintolat, jossa supattamalla tarjoilijan korvaan sain omaan lasiini alkoholitonta viiniä. Kunnes lopulta olen rentoutunut asian kanssa ja juonut illallisen läpi jopa vissyä. Ei raittiuteni oikeasti ketään haittaa, pointti oli tulla itse sinuiksi sen kanssa.

Kaipaan savuisen kapakan tunnelmaa

Kaipaan välillä kylmän Riesling -rypäleen makua niin että rinnasta puristaa. Ihanaa viinilasia, kirpeän maukasta kulausta, lämpöistä henkäystä, jonka se kroppaan tuo tullessaan. Rentoa oloa, hyvää usvaista fiilistä. Ja vielä jonkun toisen samoissa oloissa olevan kanssa. Tanssimista hikeen välittämättä siitä miltä näyttää, alkoholin mahdollistamaa täyttä estottomuutta, vapautta.

Myös sitä savuisen kapakan tunnelmaa, kun lauletaan porukalla karaokea ja räkätetään tyhmille jutuille. Pussaillaan ventovieraiden kanssa ja mennään jatkoille. Ollaan rappiolla, lauletaan siitä, ei välitetä mistään. Laivaristeilyn kakkospäivän ohutta yläpilveä, oloa jossa voit aamusta saakka jatkaa juomista mielettömiä määriä tulematta tolkuttomaan kuntoon. Tilannetta, jossa uskallat sanoa kenelle vain mitä vain ja tunnet olosi hurmaavaksi, kaikki rakastivat silloin sinua, luulit. En voi tehdä sitä enää.

Se, mihin lasillinenkin voisi johtaa, vie niin hirveisiin oloihin, etten voi ottaa enää sitä riskiä. Kyllä, olen äiti, jonka lapset eivät muista koskaan nähneensä minua juovuksissa. Ja kyllä, olen silti juonut maksa-arvoni koholle. Se on oikeasti mahdollista, eikä näkyvä elämän rappio ja juopumus aina näy päällepäin. Alkoholisti voi olla myös vähemmilläkin määrillä, työssäkäyvänä, perheellisenä, näennäisen hyvinvoivana.

Tänä kesänä, 21.8.2019 saan kolmen vuoden raittiusleiman. Se on kuulemma rajapyykki, jonka jälkeen raittiuden seesteisemmät ajat alkavat.

Siltä se vähän jo tuntuukin. En aio tuomita ketään juomisen vuoksi, en vältellä juhlia, enkä katkaista välejä runsaastikaan juovien kanssa. Olen sanonut kaikille, jotka arpovat, että kyllä, viinaa kannattaa juoda, jos sitä vaan voi juoda. Minä vaan en enää voi. Tulen vain valitsemaan seurani siten, että minulla on hyvä olo ja pystyn olemaan omana raittiina itsenäni ilman selittelyä ja tuputtamista. Vaakakupissa painaa elämäni, olen sen arvoinen.

Olen mielettömän kiitollinen siitä, että sain lahjan tajuta sairauteni ja kyvyt muuttua. Tiedän, että tarinani on äärettömän harvinainen. Yleensä kai juodaan kuolemaan asti. Kiitos universumi, että keksin kuinka elää.

Raittiina.