Toive hyvästä elämästä ei ole kuollut

Kymmenen aktiivista vuotta sosiaalisessa mediassa olivat tuhota käsitykseni maailmasta. Viimeiset vuodet olen koettanut linkein, kuvin ja huutomerkein puolustautua ja taistella trollilaumojen oksennusta vastaan somen hetteiköillä ja kukkuloilla. Olen viiltänyt avohaavoja ystävyyssuhteisiin, kääntänyt peilin huutelijoille, koettanut pestä likaviemäriksi muuttuneita keskustelupalstoja, eikä mikään ole muuttunut paremmaksi. Päinvastoin. Ahdistuin itse ja aloin menettää uskoni hyvään ihmisessä.

Lavarunous pelasti toivon

Kävin pari kuukautta sitten itselleni vieraassa paikassa Helsingin Sörkassa ja kohtasin maailman, jonka luulin jo tuhoutuneen. Astuin sisään pubiin, joka oli täynnä (ja enemmänkin) ihmisiä, jotka ovat innoissaan hetken elossa olevista runoista. Sörkan ruusun kaikki tuolit olivat käytössä, osa yleisöstä joutui seisomaan, se kannusti ja kuunteli kun kokeneet ja kokemattomat runoilijat esittivät runojaan.

Että joku vielä tekee runoja, ja joku kuuntelee niitä! Että runoissa puhutaan ihastuksista ja rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta ja transsukupuolisuudesta ja osattomuudesta ja syrjäytetyistä ja merestä ja himosta!

TOSIASIOITA

Sanat tulevat luoksesi vaivatta, kuin vesi puroon,
mutta sanaa sinulle ei ole.
He kuulevat sinun puhuvan,
vaan sinusta ei voi puhua.

Sinut kolmesti kielletään,
mutta sinä olet totta.
Sillä käen kukunta todistaa elävästä käestä metsässä,
vaikka he uskoisivat vain käkikelloihin.

He kysyvät sinulta,
mitä teet sitten,
kun lihastasi ei enää huolita,
kun kelpaat illan pimeässä yhdeksi yöksi
tai tuhanneksi päiväksi suljetussa huoneessa.

Mitä teet sitten, he kysyvät,
kun rakkaasi hiipii pois aamun pyytäessä häneltä lämpöään.

He kysyvät, mitä teet,
kun olet saanut ruumiin,
joka kykenee nostamaan sinut ja tyynesti torjumaan lyönnit,
jotka sinulle rakkauden turvin tarjottiin.

En uskalla väittää tietäväni,
mistä olet voimasi saanut,
ja mihin pystytkään,
kun kehosi kuoriutuu käärinliinoistaan,
tai mistä sikisi nimesi, jonka sanoisin jos osaisin.
Mutta sen voin kertoa,
että he pelkäävät sinua niin kuin pelätään karhua,
jota ei nimetä jottei se saisi väkeään.

On tullut päivä,
jona tulet todeksi, siksi joka jo olit.
Ruumiisi on tässä,
se kantaa sinua ja nimesi jo tunnetaankin.
Se helkähtää nimien virrassa, jossa tosiasiat lausutaan.

Sen laulaa elävä käki
ja kukahtaa käki kellossa sinun aikaasi
kaikkien niiden aikojen puolesta,
kun sinua ei vielä tunnustettu.

- Kuisma Ilves

Lavarunous muistutti minulle ihmisen kohtaamisen ihanuudesta. Olen kiitollinen siitä, että maailmassa on vielä hyveitä, ylevyyttä sekä ”keppanaa ja konsolipelejä” (eräästä esitetystä runosta napsastu keino hallita ahdistusta).

Lisätietoa: Lavarunous Ylen sivuilla

Sama olemassaolon ihanuuden elämys nousee esiin metsässä, konserteissa, vappuna Ullanlinnanmäellä. Siellä, missä on ihmisiä ja aitoja kohtaamisia, on mahdollisuus kokea jotain yllättävää, aisteja hipovaa, hiljaisuudesta nousevaa.

Kyllä pitää ihmisen välillä laskea kännykkä kädestä ja antaa todellisuudelle mahdollisuus. Toive hyvästä elämästä ei ole kuollut! Niin kauan kun ihmistä kiehtoo ajatus paremmasta elämästä, se on mahdollista.