Kenellä on oikeus olla ihminen?

rauniokirkko.jpg

Teksti: Kati L.
Kirjoittaja on varsinaissuomalainen perheenäiti, jolla välillä keittää yli

Tänään kuultua: sikiö ei ole ihminen, eikä väitteen esittänyt suostu vetämään rajaa siihen, milloin ihmisyys sitten alkaa. Lapseni ei ollut lapsi, vaan sikiö, syntymätön, oikeudeton, olematon, kuviteltu. Aborttioikeus ei vie sikiöltä ihmisyyttä, vaan puhutaan alkiosta, joka ei selviytyisi kohdun ulkopuolella. Myöhäinen abortti on tarkoitettu tilanteeseen, jossa lapsi ei voi selviytyä synnyttyään hengissä tai joutuisi kärsimään kohtuuttomasti ja silti luultavasti menehtyisi lyhyessä ajassa. Kyse ei ole rodunjalostuksesta, vaan suunnattoman inhimillisen kärsimyksen rajaamisesta edes johonkin muotoon. Ei pidä kenenkään kuvitteleman, että myöhäisiin keskeytyksiin päädyttäisiin herkästi tai tunteettomasti, vaan se on aina suuri trauma asianosaisille – myös lääkäreille ja kätilöille, joiden työtä se on. Keskimmäinen lapseni syntyi raskausviikoilla 38+4,siis täysiaikaisena, mutta oli menehtynyt kohtuun. Lain silmissä häntä ei ollut, eikä väestökirjanpitoon merkitä kuolleina syntyneitä koskaan olemassa olleiksi. Yksikin avustamaton henkäys kohdun ulkopuolella, ja hän olisi ollut ihminen.

Ihmisyyden raja on vedetty 22 raskausviikkoon tai 500 gramman syntymäpainoon – jos sikiö syntyisi viittä vaille 12 yöllä, olisi nainen kokenut keskenmenon ja saisi viikon, pari sairauslomaa. Jos lapsi syntyisi viisi yli 12 yöllä, olisi sillä oikeus passiiviseen keskoshoitoon (aktiivisen hoidon raja on sekin arbitraarinen ja vaihtelee sairaalakohtaisesti 24 viikon tai painorajan paikkeilla), äiti saisi äitiysloman 3 kk, äitiysrahan ja lapsi, minuutinkin selviytynyt kohdun ulkopuolella, merkittäisiin elävänä syntyneeksi ja väestörekisteriin. Ihmisyyden raja on laissa selkeä, mutta osin epäoikeudenmukainen, ainakin sen viittä vaille 12 synnyttäneen äidin – tai siis naisen, koska virallisesti hän ei ole synnyttänyt – näkökulmasta. Kipu ja pelko ja menetyksen tuska tuskin muuttuvat merkittävästi viidessä minuutissa.

Ihmisyys ei kuitenkaan ala hedelmöityshetkellä (tai biologisten vanhempien lisääntymiselimistössä solujen jakautumishetkellä), eikä edes sydänlihassolujen alkaessa supistella, vaan jossain myöhemmässä pisteessä. Tässä uskonto vastaa joidenkin pohdintaan, lääketiede toisten, ja oma tuntemus kolmansien. Näiden kolmen kohdatessa – hypoteettisen sielun, hermostollisen toiminnan ja jonkinlaisen kohtutietoisuuden, sekä raskaana olevan vanhemman psykologisen kasvun ja orastavan mielikuvan lapsesta – syntyy ihminen, tai oikeammin sellaisen taimi, jolla on potentiaali tulla ihmiseksi. Aikarajaa ei voida antaa, mutta kenties siellä raskauden puolivälissä voidaan jo puhua vuorovaikutuksesta ja sikiön oppimisesta, jolloin voidaan jossain tilanteessa puhua ihmisestä.

Mutta loppuuko ihmisyys johonkin pisteeseen? Milloin ihmistä ei tarvitse enää kohdella ihmisenä?

Tänään kuultua: ”musta teltta” ei tarvitse ihmisoikeuksia, koska nekin pitää ansaita. DAESHiin liittynyt nainen voidaan erottaa lapsistaan ja jättää oman onnensa nojaan etsimään tietään Suomeen, koska ”itse sen teltan päälleen veti”. Kansainvälisten sopimusten mukaan lapsen etu ei ole tulla erotetuksi vanhemmistaan, mutta ilmeisesti tämä ei koske eriuskoisia tai erirotuisia lapsia, koska Suomessa syntynyt ja kasvanut somalitaustainen voidaankin jättää heitteille ja hakea vain se valkoinen suomalaisnainen kotiin – tai siis tämän lapset. Ruskeat lapset, Suomen kansalaiselle syntyneet, voidaan sen sijaan jättää sinne, kun eivät kuuluneet tänne alunperinkään. Itsehän heidän äitinsä valitsi olla ”musta teltta” ja antaa miehensä tehdä sotarikoksia. Tiedoksi siitä keskustelleille: ihmisoikeudet ovat edelleen subjektiivisia. Kansainväliset sopimukset koskevat edelleen myös Suomea.

Yhteistä näille molemmille keskusteluille on se, miten hanakasti ihmiset ovat määrittelemässä muiden moraalia ja oikeuksia. Ei nähdä mitään ristiriitaa sen välillä, että ajetaan yhtä aikaa yhden oikeutta ja suljetaan samaan hengenvetoon toisen oikeudet ja tunteet ja kokemukset pois. Moraalinen korkea asema on hyvin vaarallinen, koska se näyttää tekevän sokeaksi sille, mikä on totuus: omassa oikeudellisessa ylemmyydentunnossaan tulee sittenkin tehneeksi virheitä, rajanneeksi ihmisiä pois ihmisyyden piiristä, määritelleeksi, kenen olemassaolo on oikein ja kenen väärin.

Ihmisoikeudet eivät ole ”ansaittavia”, vaan subjektiivisia, eikä uskonnollinen vakaumus voi poistaa niitä – ei oma eikä vanhemman. ”Musta teltta” Syyrian pakolaisleirillä on edelleen ihminen ja ansaitsee kansainvälisten sopimusten mukaisen kohtelun, oikeudenkäynnin kansainvälisessä tai kotimaan (Suomen) oikeuslaitoksessa ja tarvittaessa kärsii määrätyn vankeusrangaistuksen kotimaan vankilassa. Asia on näin, koska lähtömaan poliittinen ja taloudellinen vakaus mahdollistaa puolueettoman, objektiivisen oikeudenkäynnin. Muun väittäminen on kansainvälisestä vastuusta luistamista.

Ihmisoikeuksiin kuuluu uskonnonvapaus (klausuulilla, ettei se vahingoita muita) ja katsomuksellinen vapaus. Emme voi pakottaa muita pois omasta uskostaan sen paremmin kuin käännyttää heitä omaan vakaumukseemme – ja sokea piste monelle on se, että tämä koskee myös ateismia. Te ette saa käännyttää, mutta emme mekään, ja se menee kaikkiin suuntiin. Se ”Musta teltta” Syyrian pakolaisleirillä on ajatellut tekevänsä oikein, kasvattavansa lapsensa Jumalan tahdon mukaan ja pyrkivänsä parempaan tulevaisuuteen, paratiisiin, maanpäälliseen utopiaan.

Näin ajatteli myös isoäitini äiti, joka lähti kommunistimiehensä kanssa 30-luvun vaihteessa Venäjänpuoleiseen Karjalaan toivoen kolhoosissa saavuttavansa oikeudenmukaisemman yhteiskunnan ja utopian. Toisin kävi, ja Stalinin hallinto ampui aikuiset joukkohautaan lasten joutuessa katsomaan vierestä, alaikäiset vietiin vankileireille ja suuri osa kuoli nälkään ja tauteihin. Vain äitini eno selvisi, nai paikallisen naisen, ja heiltäkin valtio vei esikoislapset (kaksoset) ennen kuin politiikkaa muutettiin. Tarina kertoo lasten tulleen tapetuiksi, mutta hallinto myös sijoitti poliittisten ja etnisten vähemmistöjen lapsia lastenkoteihin. Ehkä joskus vielä selvitän heidän kohtalonsa. Tarina kulkeutui sukulaisille, kun 60-luvun lopussa kirjeet alettiin sallia rajan yli ja isoenoni kirjoitti tädilleen ja sisarelleen – isoäidilleni, joka oli jätetty Suomeen sukulaisille liian pienenä uudisraivaajaksi, ja tämä on ainoa syy mahdollistamaan se, että kirjoitan tätä.

Haluaako joku kieltää näiden toisinajattelijoiden ihmisyyden ja jos, niin miltä pohjalta? Poliittiselta – kuka on oikeassa? Valkoinen Suomi? Stalin? Putin? Me? Etniseltä – kuka saa elää ja asua ja missä? Suomensukuisten kansojen kohtalo idässä on vuosikymmeniä ollut kurja, eikä se nykytilanteessa vaikuta olevan yhtään sen parempi. Uskonnolliselta – olivatko nämä utopistit luterilaisia, ortodokseja, juutalaisia vai ateisteja? Se ei muuttanut heidän kohtaloaan.

Ihmisoikeudet eivät voi eivätkä saa loppua siihen, että joku edustaa meille vierasta ajattelutapaa, kulttuuria tai etnisyyttä, tai on jollain tapaa valtaväestön mielestä poikkeava.
Kommunisti, oikeistoporvari, punainen, valkoinen;
juutalainen, muslimi, ortodoksi, katolinen, luterilainen, herätysliikeeläinen, väenuskoinen, hindu, buddhalainen, agnostikko, ateisti;
saamelainen, somali, romani, viittomakielinen, homo, polyamorinen, pyörätuolinkäyttäjä, kehitysvammainen, halvaantunut puhetta korvaavalla tavalla kommunikoiva, sotainvalidi, pitkäaikaissairas, työtön, päihteidenkäyttäjä, dementikko, taiteilija, toimittaja, opettaja, yliopistotutkija, pappi.
Mitä yhteistä yllämainituilla on? Miten arvostetut ammatit kuuluvat yhteen outojen, väheksyttyjen ja vammaisten sekä vierauden kanssa?

Yhteistä näille kaikille on se, että niihin ryhmiin kohdistuu ääriajattelun yleistyessä ensin paineita, sitten halveksuntaa ja lopulta suoraa vainoa. Hitlerin hallinto siirsi leireille ja ampui, kaasutti tai kidutti kuoliaaksi kaikkiin näihin ryhmiin kuuluvia ihmisiä. Samoin Stalin, Pol Pot ja lukemattomat muut 1900-luvun diktaattorit niin Afrikassa, Aasiassa, Etelä-Amerikassa kuin Euroopassakin. Mutta se ei jäänyt 1900-luvulle. 21. vuosisata on nähnyt oman osansa vainoista ja tuhosta – myös Euroopassa, vaikka omassa ylemmyydentunnossamme ja moraalisessa sokeudessamme ajattelemme usein sen olevan kolmannen maailman ongelma.

Unkari, Puola ja Romania kulkevat samaa tietä. Ranska on kieltänyt burkhat, mutta myös peittävät uimapuvut rannoilla ja uskonnon ilmaisun valtion kouluissa – millään tavalla. Samaan aikaan se jatkaa olemistaan Euroopan syvimmin katolinen valtio kansan riveissä. Uskonnon poistaminen koulujen opetussuunnitelmasta on tavallaan hyvä asia, mutta samalla vieraannuttaa maltillisesta tulkinnasta. Uskonnollisen ilmaisun ja ajattelun sulkeminen koulujen ulkopuolelle myös kieltää perusoikeuden oppilailta omaan uskontoon – negatiivinen uskonnonvapaus ilman positiivista.

Venäjä hyväksyy vain ortodoksisen kirkon avoimen toiminnan ja on alkanut häivyttää muita julkisesta tilasta. Se on kieltänyt julkisen seksuaalivähemmistötoiminnan, sulkee vankiloihin etnisiä aktivisteja – myös suomensukuisten kansojen- ja pidätyttää, uhkailee ja vangitsee tai karkottaa toimittajia. Sama on alkanut toistua Puolassa, Unkarissa ja muissa Itä-Euroopan maissa. Kreikassa katuväkivalta on arkipäivää. Kiina on sulkenut miljoonia uiguureja leireille, mutta he ovat muslimeja, eikä lännessä näytä olevan kiinnostusta puuttua siihen. Muistatteko, kun sama tapahtui juutalaisille?

Jos yhdeltä ryhmältä evätään ihmisoikeudet, ollaan tilanteessa, jossa on suhteellisen helposti perusteltavissa ulottaa samat säännöt myös muihin vaaralliseksi koettuihin ryhmiin. Näiden ryhmien vastaus tähän riippuu ryhmän vaikutusvallasta ja voimasta. Onko edes jyrkän kylmällä logiikalla järkevää sortaa ketään – vaikka sen katsoisikin olevan oikeitettua syystä tai toisesta – koska sortajia vastaan noustaan väistämättä?

Mistä radikalisaation kuvitellaan nousevan? Ehkä joidenkin kohdalla vallanhalusta ja voimantunnosta, mutta myös paljolti vihasta, katkeruudesta, ulkopuolisuuden tunteesta ja siitä ajatuksesta, että sorto vihdoin kostetaan sortajalle. Oikeudenmukaisuuden janosta, toiveesta tulla tunnustetuksi ja huomioiduksi, sekä halusta tehdä maailmasta oikeampi, reilumpi ja parempi, aina lähtökohtaisesti sen oman viitekehyksen läpi katsottuna, oli se sitten poliittinen, uskonnollinen tai muuten moralistisesti motivoitunut.

Emme voi kieltää ihmisoikeuksia keneltäkään. Niitä ei tarvitse ansaita, vaan ne kuuluvat kaikille. Se ja vain se on tekijä, joka erottaa yhteiskuntamme barbariasta, julmuudesta ja estää sitä sortumasta yhden jos toisenkin ihmisryhmän pois pyyhkimiseen yhteisön avoimella valtakirjalla. Kansainväliset sopimukset luotiin ja ratifioitiin juuri Toisen maailmansodan julmuuksien jälkimainingeissa estämään uudet hirmuteot. Siinä ei onnistuttu kovin hyvin, osin siksi, että erinäiset valtiot ovat katsoneet voivansa ottaa erivapauksia eri syistä – useimmiten juuri toisinajattelijoiden, terroristeiksi väitettyjen mutta objektiivista avointa oikeudenkäyntiä saamattomien ja etnisten ryhmien kohdalla. Uudelleensijoitusleirit ovat oire jostain vakavammasta, johon täytyy puuttua ajoissa: ihmisryhmien inhimillisyyden vähättelystä, toiseuden korostamisesta ja lopulta joko tuhoamisen tai välillisen tuhoamisen (näännyttämisen, kelvottomiin oloihin karkottamisen, infrastruktuurista eristämisen…) kautta hallinnon aseman lujittamiseen.

Meidän täytyy kantaa vastuumme kansainvälisten sopimusten mukaisesti ja tuoda sotarikolliset oman oikeuslaitoksemme tutkittaviksi ja tuomittaviksi. Meidän täytyy hoitaa heidän lapsensa ja heidät kaikkien ihmisoikeussopimusten mukaisesti turvaan, kuntoon ja terveiksi. Traumoihin täytyy antaa terapiaa ja lasten tulee päästä kouluun. Muuten synnytämme toisen ja kolmannen sukupolven terroristeja, katkeria tappajia ja vieraannutamme lisää ihmisiä yhteiskunnasta, moraalista ja sosiaalisesta kyvystä toimia – kukaan näistä ihmisistä ei ole ilman perhettä, sukua ja omaisia, ystäviä, tuttavia ja medianäkyvyyttäkin somessa tai jopa perinteisessä mediassa ja mitä tapahtuu, jos he putoavat vielä syvemmälle yhteiskunnan jalkoihin, hyvinvointivaltion rattaiden väliin murskautumaan ja vieläpä näkyvästi? Mitä syytä on enää uskoa oman yhteiskuntamme toimivuuteen hyvyyteen tai järkevyyteen, sen paremmin heillä, heidän lapsillaan, Suomeen jääneillä sukulaisilla tai niillä kymmenillä ja sadoilla marginaalisesti aiemmin samaistuneilla, joille yhtäkkiä annettaisiin oikeutus ajatella meistä juuri niin pahaa kuin he ovat pelänneet?

Se, miten yhteiskunta kohtelee heikoimpiaan ja hyljeksityimpiään, on yhteiskunnan moraalisen arvon mitta sen muista saavutuksista huolimatta. Jos nyt kiellämme ihmisoikeudet ”Mustalta teltalta” Syyrian vankileirillä ja viemme häneltä lapset väkisin, ei siitä ole pitkä matka siihen, kun epäily vaarallisesta ajattelusta riittää pidätykseen ja huostaanottoihin – ei vaan hetkinen, onko niin Suomessa jo toimittu muutaman kerran? Tätä on vaikeaa todentaa yksilönsuojan vuoksi,joten pidettäköön sitä toistaiseksi vain huhuna ja spekulaationa. Terrorismin pelko on johtanut islamin pelkoon ja sitä kautta vääryyksiin.

Toisaalta julkisuudessa käydyt väittelyt homojen oikeuksista, translaista, aborttilainsäädännöstä Länsimaissa, uskonnonvapaudesta ja sen puutteesta (Puolan sateenkaarimadonna -painokuva yhtenä esimerkkinä) ja naisten asemasta yhteiskunnassa kertovat karua tarinaa siitä, että kukaan meistä ei ole lopullisesti turvassa ihmisoikeuksien rapautumisen seurauksilta. Siksi meidän täytyy pitää kiinni tarkasti siitä, että ihminen on aina ihminen, oikeutettu inhimilliseen kohteluun ja varmistaa, ettei ”ihmisen” käsitettä voi määritellä uusiksi etu- tai jälkikäteen eikä poistaa yhdeltä kaikille taattuja ja turvattuja oikeuksia.

Inhimillisyyden raja on vedetty alkupäästä 22 raskausviikkoon tai 500 grammaan, ja loppupäästä aivokuolemaan ja tahdonalaisten toimintojen loppuun ilman ylläpitävää koneistoa. Useimmissa länsimaissa ihmiselämän saa lopettaa vain luonnollinen kuolema, osassa eutanasia ja joissakin valtioissa teloitus oikeuden määräyksellä ja valtionpäämiehen tai muun auktoriteetin valtuutuksella. Määrääkö valtio siis ihmisen oikeudesta elää? Entä kuolla? Onko ihmisellä ylipäätään subjektiivista oikeutta elää tämän määritelmän mukaisesti ja vielä enemmän, onko ihmisellä subjektiivista oikeutta arvokkaaseen kuolemaan?

Ihmisen ruumista kuoleman jälkeen tulee kohdella arvokkaasti lainsäädännön mukaisesti, mutta ulottuuko tämä käytännössä ihmiseen vielä silloin, kun hän hengittää? Vanhustenhuollossa ja huonosti hoidetussa saattohoidossa todellisuus on joskus karun toinen. Kenellä on oikeus ihmisarvoiseen kohteluun? Sotaveteraanilla, mutta minkä sodan? Uskooko vielä joku virallista totuutta siitä, että kaikista maailman armeijoista vain suomalaiset eivät koskaan syyllistyneet julmuuksiin ja sotarikoksiin ja pikateloituksiin hämärissä olosuhteissa? Viekö tämä heiltä oikeuden inhimilliseen kohteluun? Entä samalla tavoin oman maailmankuvansa ja elämäntapansa puolesta taistelleet DAESHin sotilaat, jotka uskoivat tekojensa oikeutukseen? Hitlerin Saksan SS-miehet? Samojen joukkojen suomalaissotilaat? Asiat muuttuvat mustavalkoisista kovin kipeiksi, synkiksi ja vaikeaselkoisiksi, kun sodan kaaosta pohtii hetken pidempään. Juuri siksi kansainväliset sopimukset on syytä pitää voimassa ja niitä noudattaa.

Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille tai eivät kohta enää ole taattuja kenellekään.